"No joko sinne on rautatie saatu valmiiksi, jota viime syksynä mitattiin, juuri kun sieltä läksin?" kysyi Purran Jukka.
"Valmis on; jo sinne junalla pääsee, ei tarvitse jalkasin tallustaa. Mutta en minä enää toisten sellaista kyytiä haluaisi, kuin tänne tullessani sain."
"No mikäs siinä oli?" kysyivät toiset, iskien silmää keskenään. He tunsivat Mendocinon Jussin, miehen, joka useammin "ajoi isolla hevosella" kuin kukaan jonka missään maailman ääressä olen tavannut tahi edes kuulopuheelta tullut tuntemaan.
"No, minä päätin 'jumpata' Mendocinosta Portlandiin, kun tapanani ei ole koskaan maksaa kyytirahaa rikkaille rautatie-yhtiöille. Pistäysin sen vuoksi tavarajunaan veturin takapäähän kivihiilisäiliöön. Junassa oli 40 ruutivaunua, jotka oli lastattu Nelsonvillen tehtaalla. Tultiin Mendocinon ensimäiseen kolmen mailin pituiseen tunneliin, ja siellä kävi kummallisesti. Veturista lähtenyt kipuna osui jostakin raosta yhteen ruutivaunuun sisälle, ja koko juna räjähti niinkuin ainakin ruuti pyssynpiipussa, sillä tunnelihan oli aivan kuin jättiläiskanuunan piippu, jossa ruutijuna oli latinkina. Voi totta tosiaan sitä vauhtia millä me lensimme ulos tunnelista! Juna meni tuhansiksi säpäleiksi ja veturista pyörät pois alta, ja sittekös mentiin eteenpäin niin että asemilla ihmiset kaatuivat nurin vauhtimme synnyttämästä tuulesta, mutta eivät nähneet veturiamme lainkaan, kun se suhkasi ohitse. Kahdessa minuutissa tulimme viisisataa kolmetoista mailia, ennenkuin vauhti herkesi! Pääni oli niin pyörällä, että en puoleen päivään tiennyt mistään mitään, ja lämmittäjä ja koneenkäyttäjä vietiin suoraa päätä hulluinhuoneeseen. Järki haihtui! Veturin piippu oli singonnut taivaaseen asti."
"Tokkopa sentään niin korkealle!" sanoi vanha Alekki, joka oli pessimisti, eikä koskaan tahtonut olla osoittamatta jyrkkää halveksimistaan Jussin juttuja kohtaan.
"Tottapa se nousi, koska sitte viikolla putosi alas ja oli raapassut itseensä sinistä väriä taivaan laesta!" ärjäsi Jussi kiivaasti.
"Hurraa!" hoilasivat toiset. Jussi oli ilmeisesti voitolla. Hän pyyhkäsi tyytyväisesti viiksiään ja mutisi:
"Kyllä minä sen tiedän, kun itse olin paikalla. Tämän naarmun otsaani sain juuri silloin. Mutta kun ei missään kulje, muuta kuin vanhoja verkonrisoja paikkaa niin —"
Loppuletkaus Alekille jäi minulta kuulematta, sillä miehiä alkoi runsaasti palata töistään, suurella hälinällä rynnäten kyynärän korkuisen kahvipannun ja pöydällä olevien paistien kimppuun.
Paljo puheli vielä Jussi illan kuluessa. Ei kestänyt kauvan ennenkuin omien johtopäätösteni ja toverieni kertomusten nojalla tulin perinpohjin tuntemaan tuon omituisen tyypin. Jussi ei nimittäin milloinkaan puhunut muuta kuin valetta. Oli puhe mistä tahansa, hänellä oli aina ollut joku merkillinen kokemus samanlaisessa asiassa. Mutta omituisinta oli se, että häntä ei oikeastaan niin sanoakseni moraalisesti voinut pitää valehtelijana. Kaikki, mitä hän kertoi, tapahtui niin totisella ja vakuuttavalla tavalla, että vihdoin täytyi ehdottomasti päättää, että hän ei itse tiennyt valehtelevansa. Hänellä vaan oli niin vilkas, monipuolinen ja elävä mielikuvitus, että hänen aivoissaan itsestään syntyi kaikenlaisia tapahtumia, jotka hetkisen hautounnuttuaan muuttuivat hänen mielessään selväksi todellisuudeksi, jonka hän olisi sielunsa autuuden kautta voinut valallansa vahvistaa. Sentähden katkeroitti Jussia suuresti, milloin tahansa hän huomasi kuuntelijain kasvoilla salaisen hymyilyn tahi silmäniskun. Silloin hän joutui haltioihinsa, takoi nyrkkiä pöytään, kirosi karkeasti loukkaantuneessa tunnossaan ja oli synkällä tuulella, kunnes puhe kääntyi toiselle tolalle, jolloin häneltä heti taas saatiin kuulla uusi "kokemus". Olipa hän kerran vähällä kuristaa Pakkalan Janin, nähdessään tämän hapuilevan sormillaan tyhjää ilmaa, merkiksi "kouraantuntuvasta" valeesta. Muuten hän oli kerrassaan kelpo toveri, jonka tunnustuksen toivon lauhduttavan hänen mieltään, jos nämä rivit hänen silmäinsä eteen joutuvat.