Mendocinon Jussin juttuja kuuntelin aina hyvin mielelläni, pitäen niitä hauskana ajankuluna niinä päivinä alkaneen pitkällisen työlakon aikana, ja oivallisena tilaisuutena päästä perinpohjin tutustumaan kaikkiin aloihin, joilla vanhan, rotevan merikarhun aatokset työskentelivät ja rakentelivat tuulentupia.
Naisista hän puheli usein. "Kerrankin Bostonissa", haastoi hän, "kun otin ulosmaksun norviskuusista (Nova Scotiasta kotoisin olevasta laivasta), minä menin siihen samaan puotiin, josta presidenttikin tilaa juhlavaatteensa — kaksikymmentäkertainen rakennus, alakerrassa silkit, sitte sametit ja niin aina ylöspäin kissansilmäripsiturkkeihin asti, jotka ovat ylimmässä kerrassa — menin sinne ja ostin oikean herraspuvun. Sivuhuoneessa vaihdoin ne ylleni, heitin sinne vanhat rääsyt, ajatin partani, uudet kengät oli jo lähteissäni kainalossa, ja pian olin kuin täydessä muntierinkissa oleva kreivi ainakin. Vuokrasin uhkeat vaunut, kaksi palkinnonsaanutta oritta edessä — toisella oli otsatukassa iso kultaraha, kun oli maailman paras juoksija — ja läksin puistoon ajelemaan. Eipä aikaakaan, tuli vastaan mitä ihanin ylhäinen neiti, ja miten sattuivatkaan vaunujen pyörät osumaan toisiinsa. Neidon vaunut särkyivät ja minä tarjouduin vaunuillani ajamaan hänet kotiin. Niin tehtiin, ja meistä tuli niin rakkaat ystävät ettei eroakaan tahtonut tulla. Kaksi viikkoa asuin hänen kotonaan; kovasti tahtoivat minua vävykseen tytön vanhemmat — isä oli ylioikeuden tuomari — ja tyttö lankesi pyörtyneenä lattialle, kun läksin pois. Mutta miehen luonto vetää merille; ei sille mitään voi… Monesti olen jälkeenpäin aatellut…"
Hyvin koomilliselta tuntui silloin katsella kertojan supisuomalaisia kasvoja, jotka olivat mitä karkeinta ja leveäpiirteisintä mallia, noita sierottuneita karhunkäpäliä ja vankkoja jättiläishartioita. Päähenkilöt hänen lemmenseikkailuissaan olivat aina mitä soreavartaloisimpia simasuita keijukaisia, jotka hulluuteen asti rakastivat häntä.
Jussi oli enimmän osan ikäänsä palvellut vieraskielisillä, varsinkin englantilaisilla laivoilla. Niillä usein joutuu muukalainen ahtaalle, jos hänellä ei ole useampia samaan kansallisuuteen kuuluvia tovereita. Aina häntä sorretaan ja ahdistellaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Sitä oli Jussikin saanut kokea, ja hänen kertomuksensa meriltä antoivat hyvin elävän kuvauksen siitä, mitä hän monena katkeran yksinäisyyden hetkenä, ruorissa tahi tähystäjänä ollessaan, oli nyrkit puristettuina mielessään ajatellut tehdä, ja mikä sitte luonnollisesti oli muuttunut eläväksi todellisuudeksi.
"Kapteeni Hoil oli sentään mies paikallaan", kertoili hän. "Ei sitä ensin olisi uskonut, mutta sitte minä vasta miehen opinkin tuntemaan, kun olin jo kaksi kuukautta ollut laivalla. Me seilattiin Bristolista rautalastilla Honoluulaan. Minä otin hyyryn ensimäisenä matruusina, mutta kun myrsky repi Piskajassa kaikki seilit mersua myöten, minä rupesin puosmannin apuna seiliä neulomaan. Ja niin ihastui kapteeni neulomiseeni, että pisti minut pysyväisesti sikavahtiin: seiliä vaan sain neuloa päiväkaudet ja nukkua yöni rauhassa. Ja itse aina piirustin seilit; kapteeni antoi sen kaiken haltuuni, kun ei itse osannut lähimainkaan piirtää niinkuin minä. Sekös vasta sapetti puosmannia ja miehiä, kun minulle niin helpot päivät tuli; miehet vaan saivat aina mastoissa rehkiä, kun oli moniviikkoinen myrsky. Puosmanni oli niin h—tin iso punapartainen tanskalainen, etten ikipäivinä ole niin isoa miestä nähnyt. Se keitti kokoon jos jonkinlaisia juonia yksissä tuumin miesten kanssa minua vastaan: milloin kaasivat pytsyllisen kylmää vettä koijaani, kun nukuin, milloin neuloivat housunlahkeeni umpeen, kun tultiin ylös purraamaan, ja sen semmoista. Ruuan jaossa sain aina laihimman palan, paitsi kun itse olin vuoroni jälkeen jakajana. Niitä oli kaksikymmentäkahdeksan yhtä vastaan; en niiltä sen kallittavilta saanut vähääkään rauhaa. Kapteeni ja styyrmanni eivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan, jos kuinka selittelin. Kyllä kiehui vereni, mutta ei auttanut mikään vastustus — olisivat ihan tappaneet. Ja niin olikin vähällä käydä. Olimme puosmannin kera kahden kesken aivan äänettöminä neuloskelleet välikannella päivät päästään nelisen viikkoa; kerran sitte ehtoopäivällä haettiin puosmannikin kannelle seiliä kiinnitekemään hirveässä myrskyssä. Kun sitte minä nousin iltahämärissä ylös, koijaani aikoen mennä, nousi juuri hirmuinen aalto, ja samassa hyökkäsi puosmanni niskaani ja heitti minut nurin kannelle. Aalto tietysti paiskasi minut mereen, kun ei ollut mistä kiinni pitää. Mutta hukkaan meni puosmannin yritys: toinen vielä tavattomampi aalto löi koko laivan ylitseni, jotta pääsin luuvarttiin (tuulen yläpuolelle), ja kolmas aalto heitti minut takaisin laivaan. Vantteihin kävin kiinni ja sieltä hyppäsin isolle luukulle. Menin koijaani likomärkänä nukkumaan ja tuumasin: nyt ei enää auta armot; tulkoon mitä tuli, mutta kyllä nyt hänet muokkaan!
"Aamulla taas menin välikannelle. Puosmanni oli jo saapunut sinne hytistään, ja kalpeni nenän nippua myöten, kun näki minut hengissä. Ärjäsin kuin jalopeura, tartuin miestä kaulukseen ja paiskasin hänet vastustamattomalla vimmalla pitkin pituuttaan makaamaan isonseilin päälle, jota olimme paikkailleet, niin että se oli välikannella levällään. Niinkuin salama kietasin ison seilin hänen ympärilleen monin kerroin, ja vetelin reunat seililangalla kiinni, niin että hän makasi säkissään liikahtamattomana kuin hiiri. Pistin sitte tupakaksi ja kävin keularuumasta ison hirrenpätkän, jolla taoin puosmannin litteäksi kuin tupakkapurun. Ei jäänyt pienintäkään luuta eheäksi. Sieppasin säkin ja heitin kajuutin ovesta sisälle. 'Siinä on puosmanni!' kiljasin kapteenille. 'Saamarin poika!' sanoi kapteeni; 'saat kymmenen shillinkiä kuussa lisää, kun tapoit sen miehen; se aina minua suututti!' Ja miehet pelkäsivät minua kuin paholaista; hyvä rauha tuli laivaan. Kelpo kapteeni se oli, ja meistä tuli ystävykset; viisi vuotta olin hänellä sitte puosmannina…"
Iso kirja tulisi Mendocinon Jussin elämänvaiheista, jos niistä vaan pienenkin osan yrittäisi kertoa. Hän oli muuten taitava kalastaja, ja täynnä merkillisiä keksintöjä, joiden käytännöllisyys hänelle aina oli täysi totuus. Hän rakenteli ikiliikkujaa, uppoamatonta venettä, vedenalaista alusta y.m.s., jotka kuuluvat johonkin toiseen kertomukseen. Tämä monipuolinen mies on vieläkin joka vuosi Taivassalon komppaniassa kalastamassa.
Kallisen Oskarin vaimo.
"Se on totinen sana", virkkoi vanha Karvonen, saappaansa kärellä työntäen syrjään pirskahtaneita risuja nuotioon, "että minä vielä sen Kallisen oikein miehen kädestä pehmitän."
"Osta rauhantuomarilta viiden dollarin laisinki (lupakirja), niin saat kolmasti läjäyttää miestä korvalle ilman mitään jälkirettelöitä", neuvoi Lehti-Jussi.