"Onkos sellaista asetusta?" kysäsi Karvonen epäilevästi.
"Onpa tietenkin. Viisi dollaria maksat paperista, niin sinulla on laki ja oikeus takanasi: saat iskeä ketä tahansa ilman mitään edesvastausta."
En ollut kuullut Karvosen, ja Lehti-Jussin puhelun alkua, ollen keskustelussa Ruuskan Matin kera siilainien (merileijonain) elämäntavoista. Viimeiset lauseet sattuivat olemaan siksi äänekkäitä, että kohotin pääni sammaleisen lahopuun pinnalle, jonka kaatuneen rungon juurella makasin, ja aloin seurata heidän tuumailujaan.
"Sellainen kelvoton nahjus ei ansaitsisi muuta kuin hirsipuun, ennenkuin ennättää vielä lisää ihmisiä saada onnettomuuteen", virkkoi Karvonen suurella mielenkarvaudella. "Onkin oikein ihme ja kumma, kuinka se aina tuntuu sellaiselta hyvänsävyiseltä mieheltä jokaisen mielestä, ettei siihen kukaan viitsisi kajota, vaikka tietääkin kuinka paljo sillä miehellä on omallatunnollaan ikuisen saamattomuutensa takia. Ei se vielä koskaan ole elänyt muuten kuin toisten niskoilla, tuottaen kaikenlaista vahinkoa auttajilleen. Kuinka monta kertaa se mies onkaan autettu jaloilleen, ja aina se kaiken menettää! Vanhassa maassa se köyhdytti koko kototalonsa, ja täällä se on jo monesti ollut ihan nälkään kuolemassa, eikä vaan ole pystynyt minkäänlaista toimeentuloa keksimään. Kolmasti on hänelle jo miehissä hankittu verkko, ja aina se osaa sen virralla hävittää. Osaa sekin oikealla ajalla… viime kerrallakin oli paraan osan kalastuskautta verkotta, ja kun menimme känärin (keittimön) isännälle hänen puolestaan takuuseen, niin heti ensimäisenä yönä tuli semmoinen orkaani, että Oskari menetti sekä verkon että Kuivalan Heikin veneen, jonka oli sattumalta saanut itselleen lainaksi rukoilluksi, kun Heikki Nälkälahdessa peukalonsa ankkuriköyden rakoon musersi! Mutta itse se pysyy veden päällä niinkuin korkki… mikä pentele sen aina ehjin nahoin maalle noutaneekin!"
"Sillä rahjulla on huono onnikin", tuumasi Lehti-Jussi, miettivästi tirkistäen nuotioon. "Ei sen kaikki vastoinkäymiset saamattomuudesta tule."
"Saamattomuudesta, eikä mistään muusta!" kiivaili Karvonen. "Jos se olisi toimeliaampi, ja yrittäisi niinkuin mies, niin sillä olisikin toisinaan varaa menettää milloin verkko, milloin mitäkin, heti joutumatta puille paljaille. Saamattomuus on sen miehen luonto. Kyllähän minä uskon, että se rakasti vaimoaankin, mutta kurjuuteenpa vaan saattoi senkin, eikä voinut saada itseään miehen lailla työhön, vaikka toinen riutui ja kuihtui kuolemaansa asti. Ja kyllä se oli kerrassaan surkea loppu tyttö paralle! Voi raukkaa, kuinka oli kaunis ja iloinen Clatskaniessa ollessaan! Herttaisempaa tyttöä harvoin tapaa, ja senkin vaan sai semmoinen roikale mielistellyksi! Kyllä minä annan hänelle kuumat terveiset, kun ensi kerran tapaan!"
"Kuka tyttö se Clatskaniesta oli?" kysäsin minä säpsähtäen, sillä olin muutama kuukausi takaperin käynyt tuossa lähellä olevassa pikku kaupungissa ja tiesin siellä olevan vaan pari suomalaista perhettä.
"Se oli norjalainen", vastasi Lehti-Jussi. "En minä sen nimeäkään muista. Tytöllä oli vaan äiti elossa, ja se kyllä oli kovasti vastaan, kun Oskari kosi."
"Eihän se vaan ollut se sama Rontti-Oskari, joka asui skaussa (lautalla) tuolla niemen käressä?" kysyin hämmästyneenä.
"Niin, Rontti-Oskariksihan ne sitä myös kutsuivat."