"Vai on vaimo kuollut! Millä tavalla se kävi?"
"Se kävi vaan sillä tavalla", sanoi ukko Karvonen synkeästi, "että se kitui yhä enemmän, ja juuri kun me saimme toimitetuksi Oskarille vähän työansiota virralla, vaimon äidin piti yöllä pistäytyä kylään apua hakemaan, kun tuli äkillinen tarvis, eikä päästykään lähtemään ennenkuin aamulla, sillä kova orkaani nosti tulvaveden niin korkealle, eikä ollut saatavana muita kuin pikku ruuhia. Sill'aikaa se kuoli kylmään huoneeseensa ja lapsi samoin! Yksinään oli raukka saanut taistella tuskineen."
Mieleni kävi kovin rauhattomaksi. Olin usein ajatellut tuota vaimoa, joka nyt oli saanut niin surkean lopun äidiksi tullessaan. Nousin seisaalleni ja astuin saniaispensaikon läpi majesteetillisen Columbian rantaan, jonka hiljaisesti läikkyville laineille kuu loi hopeaisen hohteensa. Mietiskellen katselin pitkin veden pintaa ja ajattelin Kallisen Oskaria, joka ei ollut pystynyt hankkimaan elantoaan noista kalarikkaista vesistä, vaan oli syössyt nuoren, iloisen muukalaistytön mitä suurimpaan kurjuuteen ja surkeimpaan loppuun. Kuinkahan ankara isku tämä olikaan vaimon äidille? Olin maaliskuussa käynyt Mäkelän neitoparin kera Oskarin mökissä, joka oli rakennettu lautalle virran rantaan erääseen niemenkärkeen. Vaimo makasi vuoteessa sairaana jo neljättä kuukautta. Hän oli kalpea ja laihtunut, ja vielä hyvin miellyttävän näköinen. Vuoteen ääressä istui hänen äitinsä, kärsivällisen näköinen, hiljainen rouvas-ihminen, joka varmaankin oli nähnyt hyviäkin päiviä — sen ilmaisi hänen vaatepartensa, ryhtinsä ja käytöksensä. Nuorta vaimoa vaivasi joku sisällinen tauti, eikä ollut varoja hakea lääkäriä kymmenien penikulmien takaa tänne "vesikontrille", joksi tuota omituista deltaa Columbian varrella nimitettiin. Avuliaat naapurit antoivat kaikenlaisia kotilääkkeitä ja ruuan apua, ja sellaisella asialla olivat nyt Mäkelän neitosetkin. Oskari ei ollut kotosalla.
Puhuttelin sairasta norjaksi, hänen suureksi ilokseen, sillä hänen miehensä ei osannut sanaakaan norjaa, eikä paljon englanninkieltäkään. Sitä eriskummallisemmalta oli minusta jo silloin tuntunut tuo avioliitto. Tuo laiska vetelys, jonka ulkomuoto ei ollut erittäin komea jos ei huonokaan, oli ollut niin köyhäkin, että piti kylästä hakea rahat lainaksi vihkimäkirjan lunastamiseksi. Heti alusta asti oli avioelämä ollut onnetonta. Vaimon äiti oli täytynyt kutsua hoitamaan tytärtään, jonka oli loukatussa ylpeydessään hyljännyt; sairasvuoteen luo hänet oli kutsuttu, ja äidinrakkaus sai hänet alentumaan vihaamansa vävyn mökissä asujaksi. Yksinään he enimmäkseen istuivat, äiti ja tytär, itsekseen kuiskaillen ja itkeskellen, muistellen aikoja Norjassa ja entisiä onnen päiviä, Oskarin kuljeskellessa milloin missäkin, antaen kotiväkensä tulla toimeen ihmisten armoilla miten paraiten taisivat. Oli miehissä koetettu auttaa Kallista jaloilleen, mutta aina hän vaan lankesi, vetäen auttajat mukanaan. Jos tarjottiin jotakin rauhallista työtä maissa, renkinä, puunhakkaajana tahi muuna sellaisena, hän ei ollut mitenkään saanut itseään viihtymään työssä joka oli "aivan vasten hänen luontoaan". Turhaa oli ollut vedota hänen kunniantuntoonsa; hän myönsi vikansa, teki hyviä päätöksiä, mutta ei voinut pysyä niissä.
Kotonaan hänellä kyllä sentään ei ollut riitoja; anoppi kohteli häntä jyrkällä, mutta äänettömällä vihalla ja halveksumisella, ja vaimo oli mitä anteeksiantavaisin kummastuttavassa rakkaudessaan miestään kohtaan. Mutta kuitenkin oli Oskari vaimonsa katseessa aina huomaavinaan niin haikean ja kaihomielisen ilmeen että se ehdottomasti ajoi hänet ulos.
Juuri tehdessämme lähtöä mökistä, Oskari saapui kotiin. Hän oli pitkä, hoikanpuoleinen, vaaleaviiksinen mies, jolla oli levottomat silmät ja raskas, veltto käynti. Arasti hän kysäsi vaimoltaan kuinka tämä jaksoi, ja sanoi arvelevansa paraaksi lähteä toiselle puolelle virtaa työn etsintään jo samana iltana. Ja hän läksi samalla kertaa kuin mekin.
Ajattelin vaimo paran tunteita, kun hän yksinään taisteli tuskissaan pauhaavan tulvaveden piirittämässä mökissä, turhaan odottaen apua, jota hänen äitinsä oli henkensä uhalla lähtenyt etsimään ja jota ei parhaimmallakaan tahdolla sitte kyennyt kuoleman kielissä olevalle tyttärelleen tuomaan. Kova lie ollut kamppailu, ennenkuin hänet aamulla löydettiin valkeana vainajana vuoteeltaan, orpona syntyneen lapsen kylmettynyt ruumis vieressään…
Hukkaan mennyt elämä.
Aurinko alkoi suurena tulipunaisena pallona lähestyä taivaanrantaa, venyttäen varjoni kauvas taakseni aavikolle. Astelin väsyneenä pitkin Northern Pacific rautatietä suoraan länttä kohti. Lähin rautatieasema, Centralia, häämötti jo edessäni, mutta olin jo sen verran tottunut silmilläni mittailemaan etäisyyksiä aavikolla, että tiesin vielä saavani marssia vähintäinkin puolitoista tuntia, ennenkuin olisin määräpaikassani, jossa olin päättänyt olla yötä.
Ja saapuessani asemalle olikin jo jokseenkin hämärä. Asemasillan reunalla istui rääsyinen vanhus, vaappuen ja heiluen, nähtävästi päissään, jalat roikkuen alas sillalta radalle päin. Hän oli ainoa elollinen olento näkyvissä.