" Have you got a match, please?" kysäsin, sillä tulitikkuni olivat loppuneet, eikä aavikolla ole hauska viettää yötä tulitikuitta, tupakannälästä puhumattakaan. Nuotion ääressä sitävastoin on huoleton oleskella, sillä sudet, pantterit ja muut naapurit eivät silloin tule nukkujaa häiritsemään. Jos sitte aamulla herätessään huomaakin takinliepeensä tai kenkänsä palaneen ja löytää pari kolme tarantulaa ja skorpioonia vaatteistaan, niin se kuuluu noihin välttämättömiin pikku epämukavuuksiin, jotka luovat aavikkoelämälle omituisen jännityksensä. Ne, omituista kyllä, harvoin purevat, vaikka toisinaan kuuleekin miehistä, joita tarantulat ovat pureskelleet täyteen paiseita kuin Latsarus.
Mies ei tuntunut kuulevan. Astuessani vielä lähemmä, huomasin hänen hyvin syvissä, humalaisissa aatoksissa hyräilevän tuskin kuuluvalla hyminällä, huulet yhteen puristettuina, jotakin laulunpätkää, katse tylsästi kiintyneenä radan vieressä olevaan kivihiilituhkakekoon. Tartuin häntä käsivarteen ja uudistin kysymykseni.
" I pelieve so ", oli vastaus, ja katsahtamattakaan minuun hän alkoi kömpelösti kopeloida takkinsa rikkinäisen vuorin repaleiden joukkoon hautautunutta povitaskua.
Vastauksen ehdottomasti suomalainen, virheellinen sointu sai minun heti kysymään suomeksi:
"Oletko suomalainen?"
" Oh yes ", myönsi vanhus ja kömpi heti jaloilleen. "Minä on Finnish seilor."
"Mistä päin matka?" jatkoin minä.
"Portlandista. Karkasin Isabellasta; huono ruoka. Tulimme Sta Monicasta, mutta se oli minun viimeinen matkani pitkän veden laivoissa. Nyt menen kustin (rannikon) laivoihin."
Mies puhui mitä sotkuisinta suomen ja englanninkielen mongerrusta, jonka jäljittelemisellä en kuitenkaan tahdo lukijaa vaivata.
"Vai Portlandista!" huudahdin minä, mielissäni siitä että taas kerran pitkästä aikaa tapasin maanmiehen ja vielä merimiehen. "Siellä minäkin karkasin. Seattleenko aijot?"