"Sinne. Lieneekö siellä nykyään tshanssia (tilaisuutta työhön pääsyyn)?"
"Läksin sieltä juuri toissapäivänä, ja silloin ainakin näkyi siellä olevan kosolti kustareita (rannikkolaivoja)."
"Minun täytyy heittää pitkät vedet; alkaa olla ruumis niin raihnaana. Kustareissa sitä vielä tulee toimeen."
Säälien katselin äijän kumaraa vartaloa; hän oli jo aivan elähtänyt ja vaivainen; kummastelin että hän oli vielä kelvannut laivoihin. Hän oli sill'aikaa saanut taskunsa pohjalta kaivetuksi pari irtonaista tulitikkua ja ojensi ne minulle.
"Etkö lähde yksissä tuumin nuotiolle?" kysyin minä.
"Samapa tuo. Tässä se on yö vietettävä, eikä ole heinälatoakaan lähettyvillä."
Oli jo tullut niin pimeä, ettei voinut erottaa lähimpiäkään esineitä; hämärän aika lännessä on kovin lyhyt. Aseman luona olevasta kevättulvan synnyttämästä lammikosta nousi paksua myrkyllistä huurua, ja suuret vehreät sammakot kirkuivat niin vimmatusti että korvia huumasi. Haparoitsimme pitkin aroa, etsien kaikenlaisia puunkalikoita, mutta suuri kulkurien paljous oli niin tyystin ne korjannut nuotioikseen, että saaliimme oli hyvin niukka. Pari tuntia ryvettyämme rapakoissa, viileän ja kostean ilta-ilman vähitellen selvittäessä toverini päätä, me päätimme kiivetä aikaisemmin huomaamalleni jyrkälle kukkulalle, jonka laella kasvoi ryhmä seeteripuita. Se oli parin kilometrin matka mustassa pimeydessä, epäilyttävien kurapälvekkeiden ja kuoppien lomitse ja ylitse, mutta saavuttiin sinnekin vihdoin pikku lastutaakkoinemme. Hurjilla ponnistuksilla kiipesimme kukkulan laelle, kiskoen itsemme ylös sitkeiden heinämättäiden avulla. Pian loimusi meillä iloinen nuotio, ja taitettuamme allemme pehmeitä seeterihavuja, me loikoilimme tyytyväisinä vuoteellamme kumpikin omalla puolellaan nuotiota.
"Tulin niin hitosti ryypänneeksi tuolla farmissa", alkoi toverini selitellä, epämääräisesti heilauttaen käsivarttaan arolle päin. "Menin leipäpalan pyyntiin… isäntä oli juomatuulella… kutsui minut paarnarikseen (kumppanikseen)… ja me kallistelimme minkä taisimme, akkaväen julmistuneena rupattaessa puuta heinää."
"Kauvanko olet ollut poissa Suomesta?" kysyin uteliaana, sillä mies oli mitä suurimmassa määrässä unohtanut äidinkielensä.
"Neljäkymmentä viisi vuotta, tahi niille paikoin", vastasi hän englanniksi, käyttäen sitä kieltä sitte enimmäkseen, mutta puhuen sitäkin kehnosti. "Olin viidentoista vanha lähtiessäni, ja nyt minun pitäisi olla jo kuudenkymmenen seuduilla, vaikka en ole tullut sitä asiaa oikein tarkanneeksi."