"Mikä sinun nimesi on?"
"Kalle."
"Kalle mikä?"
"En edes muista liikanimeäni", vastasi äijä, hieman surunvoittoisesti hymähtäen. "Turusta minä kotoisin olen. Kuljin aina sillä nimellä, mikä toverien kesken osui. Jakiksi minua nyt on sanottu viimeiset kymmenen vuotta; liikanimeä minulla ei ole ollut sitte kuin nuorempina päivinäni, ja sekin muutteli joka laivalla."
"Eikö tekisi mieli lähteä vanhaan maahan?" kysyin minä, surkutellen tuota vanhan merikarhun haamua, joka oli joutunut maalle ajelehtimaan kuin kappale särkynyttä laivaa, joka lojuu rannikon hietasärkillä.
"Mitäs sitä sinnekään… kukas siellä enää olisi minua muistamassakaan… kyllä minä…"
Äijä vaikeni, haluten jättää vastenmielisen puheenaineen sikseen. En saanut häntä puhelutuulelle pitkään aikaan, ennenkuin olin kertonut oman historiani ja saanut hänen ajatuksensa kääntymään merielämään. Silloin hän taas alkoi kertoella; siinä ja siinä laivassa oli ollut suuria torakoita kahvissa; se ja se kapteeni (nimeä hän ei sentään milloinkaan muistanut) oli syöttänyt miehille mätää puhvelinlihaa joka ateriaksi; yksi oli määrännyt miehille syötäväksi itsestään kuolleen sian, joka oli tuotu laivaan miehen vaatteisiin käärittynä ja mynsträtty kapteenille sikahumalaisena matruusina yöllä ennen merillelähtöä j.n.e. Hän oli yksi noita luuvalon ja monta kertaa uudistuneen keripukin runtelemia vanhoja merimiehiä, jotka eivät puhu mistään muusta kuin huonosta ruuasta; ollessaan ruorissa, he vimmastuneina ärisevät itsekseen madonsyömistä laivakorpuista; ollessaan mastossa, he kostonhimosta hehkuvin silmin koettavat "epähuomiossa" räiskäyttää suuria mehuisen mällin synnyttämiä sylkiä kannella marssivan perämiehen niskaan, muristen sitä kovasydämisyyttä, joka ei salli perämiesten antaa heidän varastaa edes silliä ja sipulia kapteenin varastohuoneesta; ollessaan maissa, he puhuvat jokaisen muun laivan miehelle oman laivansa savella sekotetusta teestä, ja karkaavat melkein joka satamassa. Ja myöntää täytyy, että merimies, joka saa vain yhden aterian päivässä, täydellä syyllä panee mitä suurimman painon ruokajärjestykselle, varsinkin vanhempina, kärtyisinä päivinään.
Koetin saada häneltä urkituksi sellaisia jännittäviä ja opettavia kokemuksia, joita jokaisella vanhemmalla merimiehellä on ollut, mutta huonolla menestyksellä. Hänen sivumennen mainitessaan jotakin harvinaisempaa paikkaa, kuten Singaporea, Aucklandia tahi muuta, yritin turhaan saada häntä kuvailemaan olojaan ja seikkailujaan niissä; hän ei tiennyt sanoa muuta kuin: "mäen takana oli sievä kapakka, jossa kävimme iltasin… Singaporessa juotiin hyvää Jamaican rommia…" Kapakat olivat hänen ainoat muistonsa 45 vuotta kestäneiltä matkoilta, ja juuri ne olivatkin nielleet hänen koko elämänsä työn, niin että hänellä nyt ei ollut muuta kuin hajoilevat ryysyt ja heikkoudesta tutiseva ruumis, jossa henki vaivoin koetti pysytteleidä niinkuin hukkuva lentohiekan imevässä nielussa. Vaivaishuone on ehdoton loppu hänen kaltaisilleen, mutta sitä hän nähtävästi ei suurin surminkaan tahtonut ajatella; merimiehen vapaa luonne varmaankin oli saava aikaan, että hän, nähdessään joutuneensa auttamattomaksi hylyksi, josta ei kukaan kapteeni enää huolisi, oli varmaankin ajelehtiva rannikolla, kunnes kellahtaisi johonkin pensaan juureen Washingtonin laajoilla aroilla, ajattelin synkeästi itsekseni.
Loppupuolen yötä me nukuimme. Aamulla heräsin vasta auringon paahtaessa kasvojani puiden lomasta. Nuotion tuhka savusi vielä hieman. Vanhus istui selkä puunrunkoa vasten ja veteli kokoon kenkiensä jäännöksiä vanhalla purjeneulalla, johon oli pujottanut heinistä kierretyn langan. Hetkisen kuluttua astuimme alas kunnaalta, ja erosimme: toinen itään, toinen länteen. Katselin kauvan hänen jälkeensä; väärät sääret notkuivat vanhojen merimiesten tapaan, köyryinen selkä vavahteli ja katse tähtäili tarkoin ratapölkkyjen syrjiä, jottei niihin kengänkärjet kolahtaisi…
Kiinalaisten kalastus.