"Sehän se olikin, josta olen aikonut kysyä, kun olen usein kuullut mainittavan!" huudahti Erkki, eikä huomannut että Alekki oli käsissään järjestänyt kortit mitä merkillisimmällä tavalla ja taivuttanut yläpuolen pakkaa hieman kuperaksi.
"Nosta!" sanoi Alekki välinpitämättömän näköisenä, ja Erkki luonnollisesti tuli nostaneeksi tuon kuperan osan, joka joutui pakan pohjaksi, jaon loputtua ja veikkojen lyötyä jääden jakajan lisäkorteiksi. Seurauksena oli, että Alekki teki korkeimman veikan ja pääsi pelaamaan padalla.
"Kun ei Valkosista enää kukaan uskaltanut ruveta skäpiksi, känärit tuottivat San Franciscosta kiinalaisia", alotti Alekki. "Ei auttanut, vaikka kalamiehet pontevasti selittivät, että siitä seuraisi pahaa. No, mitäs siitä sen enempää — kiinalaiset tulivat, ja kun ne olivat ihan griiniä (tottumattomia) kalastukseen, niitä pantiin vähän viljemmälti joka veneeseen opettelemaan. Mutta ei niitä sentään virralla käynyt muuta kuin yhtenä iltana — nämä tikit pysyvät nyt kaikki minun pakassani, Erkki poikani! Niitä läksi muutama veneellinen kauniina toukokuun iltana Elmoren verkkorekkain (kuivaustelineiden) kohdalta. Puoli tuntia myöhemmin läksi kymmenkunta meidän miestä — kaikki kelpo kalastajia myös virralle, vaan lystikseen soutelemaan. Sieltä ne palasivat ennen puoltayötä — parilla oli käsivarsi katkennut tapaturmassa — lieneekö joku toveri pimeässä loukannut airollaan — mutta kiinalaisia ei milloinkaan kuulunut takaisin."
"Mihinkähän ne joutuivat?" kysyi Jukka viattomasti.
"Koti-ikävä sen teki! Ikävystyivät tietysti oloihinsa ja seilasivat takaisin Taivaan valtakuntaan, joksi kuuluvat kotimaataan nimittävän! Friscon laiva löysi sitte pari viikkoa myöhemmin Eurekan rannikolla kumoon kaatuneen veneen, jossa oli kirveellä hakattu reikä pohjassa, mutta mahdotonta oli aavistaa kuka sillä oli kulkenut — tuskinpa ainakaan kiinalaiset, sillä eihän heillä ollut aihetta itsemurhaa tehdä. — Kas se, neljätoista pointia!"
"Neljätoista kyllä", sanoi Erkki tutkailevasti, "mutta kyllä katson tarkemmin ensi kerralla ollessasi tiilaamassa. Sinulla penteleellä oli ässä, kunu, rouva, pamppu, kymppi ja loo samaa maata!"
Kallis taakka.
Klondike-kuume riehui paraassa vauhdissaan. Yhä uusia tietoja saapui noilta rikkailta kultakentiltä; köyhät onnenetsijät palasivat miljoonamiehinä kertomaan satumaisista löydöistä, ja jokainen länsirannikkolainen, joka vaan lähtemään kykeni, riensi tahi hommasi lähtöä Alaskaan, suurten laumojen tulvatessa sinne idän valtioistakin. Ei puhuttu mistään muusta kuin Klondikesta ja kullasta; järjetön, hermostunut kiihko vallitsi kaikkialla.
Lähtijöissä oli paljon sellaisia, joiden ei olisi ikinä luullut rupeavan seikkailijoiksi niin epävarmoihin ja vaivaloisiin oloihin, joita muutamat varovaiset äänet olivat jo alkaneet maltillisemmin selitellä. Miltei ihmeellisintä oli se, että Tiehaarakin innostui sinne menemään.
Tiehaara oli pieni, kuivettunut äijä, joka kalasteli kesäkaudet ja eleskeli hiljaisesti, pistellen arkun pohjalle säästöä pienistäkin raha-ansioistaan. Järki oli äijältä aikoinaan hieman luiskahtanut vinoon; hän oli yleisesti tunnettu lystillisestä hassahtavaisuudestaan. Hän oli tavattoman puhelias ja hyvin kiivas väittelemään, jolloin oli hauska kuunnella hänen puheitaan ja todistelujaan, joissa oli mahdoton huomata mitään yhteyttä toisiaan seuraavien lauseiden välillä tahi mitään perusteita hänen tekemilleen "justiinsa selville" johtopäätöksille.