Hauska ukko hän oli; hänet tapasi hurjasti viuhtomassa käsillään ja pauhaamassa milloin missäkin talossa, joihin hän tulla tupsahti hetkellä millä tahansa maailman kulkua ja elämän ongelmoita selvittämään. Tietonsa hän onki suuresta nahkakantisesta raamatustaan, jota pänttäsi päähänsä totuudenetsijän kaikella halulla ja hartaudella. Kaiken hän ymmärsi väärin; ei kukaan ole voinut tulkita sanaa hullummin kuin hän; mutta tarkoitus ja into oli kiitettävä, joten ukko, kuten Seilari-Aatu herran huomautti, saanee hyvän tilinpäästön ja "klaarit lokikirjat Pääkonttorissa", jahka hänen tuhansia tutkailuja hautova päänsä ja ikuisesti liikkuva elohopeankaltainen sielunsa pääsee lepoon.

Kun Klondike-kuume levisi rannikolle, Tiehaara katosi koko kaupungin näkyvistä; muutaman kerran vaan joku sattui hänet vilahdukselta huomaamaan, kun hän selkä köyryssä allapäin, vakavissa aatoksissa puikahti jollekin asialleen. Hän oli paennut raamattunsa turviin, etsimään oikeaa ohjausta tässä pulmassa. Oliko se mammonan ääni joka oli kajahtelemassa hänen sielussaan, vai oliko Herran sanassa tukea sille uskolle, jota hän koetti hokea itselleen, nimittäin, että tässä oli oikea tilaisuus saada yhdellä kerralla kaikkien vanhojen päivien turva? Hän oli saanut sisällisen, horjumattoman vakaumuksen, että jos hän vaan lähtisi, niin varmasti onnistuisi. Ei tarvitsisi enää henkensä uhalla ponnistella pimeällä ja myrskyisellä virralla; saisi hauskan kodin, johon voisi vaikka emännänkin ottaa…

Mutta — mitä sanoo raamattu tavarasta jonka koi syö ja ruoste raiskaa? Tahi tämän maailman pyyteistä?

Parin viikon kuluttua ilmestyi Tiehaara taas kaupungille, huitoi ja pauhasi joka talossa, pyöri ja hääri joka taholla, ladattuna täyteen raamatunlauseita, esitellen mitä mahtavimpia todistelmia. Hänelle tuotti suurta huojennusta kun sai tulkituksi tunteitaan katkonaisella, ilmassa lentävällä tavallaan, josta ei saanut selville muuta kuin sen loppuponnen, että ihmisen on mahdoton tulla autuaaksikaan, ennenkuin lähtee Klondikeen.

Ja seuraavassa laivassa hän läksi suurella touhulla, kadoten ihan tietämättömiin, sillä sinä päivänä sattui lähtemään vaan muutamia suomalaisia, nekin toisilla laivoilla, joten Tiehaaran matka heti alusta alkaen peittyi hämärään. Onni hänellä ainakin alussa oli; nuo toiset näet saivat heti matkalla surmansa — kaksi "City of Nevada" laivan palossa, josta ei yksikään pelastunut kertomaan yksityisseikkoja, ja kolme pienessä kuunarissa, joka itsekseen upposi väkineen, hylkynä maattuaan maissa, kymmenen vuotta ja kultakuumeen aikana tultuaan työnnetyksi vesille ihmishengistä piittaamattoman omistajansa keinottelujen tähden.

Kuten sanottu, Tiehaara katosi, ja on sillä tiellään vieläkin. Mutta omituinen sattuma on sentään tuonut hänestä tietoja, joista voi päättää yhtä ja toista hänen elossaolonsa mahdollisuudesta. Luin viime kesänä "Siirtolaisessa" kirjeen Alaskasta, jossa mainittiin seuraavaa: Kaksi suomalaista kullanetsijää oli ollut vaeltamassa pitkin tietöntä korpea Alaskan autioissa erämaissa, joista töin tuskin selvisivät. Matkallaan he tapasivat paksun hongan, jonka kyljessä ammotti iso reikä. Sattumalta onteloa tutkiessaan he löysivät sieltä ison, nahkakantisen suomalaisen kuvaraamatun, jonka sisäkannessa oli nimi Matti Tiehaara. Omistajasta eivät olleet jälkeenpäinkään kuulleet mitään.

Tässä on psykolooginen arvoitus. Oliko raamatun tallelle panemiseen syynä vaan ruumiillinen väsymys, vai halu pelastaa edes Jumalan sana lähestyvästä tuhosta, vai tuskastunut vakaumus, että se ei kelpaa matkamiehen oppaaksi, sen neuvot kun ovat niin kahtaalle päin ymmärrettäviä, ettei tiedä miten olla, kuin eleä?

Alaspäin.

"Sokerista ei kauppias voinut paljo hyötyä. Kilpailu oli alkanut käydä niin kovaksi, ettei lähtenyt voittoa juuri nimeksikään sellaisista tavallisista tavaroista, joita jokaisella oli myötävänä", jatkoi Ruotsala, kallistaen pikariinsa viimeiset tähteet olutpullosta ja laskien tyhjän pullon pöydän alle, jonne niitä oli kertynyt jo puoli tusinaa. "Mutta siihenkin minä keksin keinon. Olin taas asioillani Hampurissa — siellä oli heikkarin komea tyttökin, jota olin monella Hampurin reisulla rakastellut ja josta en koskaan tahtonut eroonkaan päästä, niin että siitä oli pikku haittaa toimillenikin — ja siellä pisti päähäni että nytpä pitääkin lähteä Stettiniin, sokeritehtaaseen ottamaan selkoa eikö sieltä millään kurin annettaisi halvemmallakin. Tuumasta toimeen. Sain Stettinissä hyvän tulkin ja kävin tehtaaseen. 'Eikö sovi mitenkään puottaa?' utelin isännältä, kun pääsin hänen pateilleen. — 'Ei sovi; se on meidän varma ja viimeinen hintamme.' — 'Mutta jos ottaisin oikein tukulta?' — 'Ei voi niin paljoa ottaa.' — 'Kuinka paljoa?' — 'No jos kymmenen tuhatta toppia luulette voivanne ottaa kerralla, niin puotan viisikolmatta penniä topilta.' — 'Sen minä otan; se on kohtumäärä', ja minä sähkötin Yhdyspankilta krediitin. Tavarat lähti, ja vaikka se näytti paljolta, niin kaupaksi vaan meni, minulla kun oli niin paljo maakauppiaita vakinaisina kundeina. Niiden tautta minä sitte keikahdinkin aikoinani."

Me istuimme kahden kesken, Ruotsala ja minä, Petes Place kapakan takahuoneessa eräänä kuumana, kesäisenä sunnuntai-ehtoopäivänä. Kärpäset surisivat tiheänä parvena ympärillämme, ummehtunut, paahteinen ilma sai hyvän Hamm'in oluen maistumaan entistä paremmalta, ja me maistelimme. Tilasin muutaman pullon lisää, ja ontuva Frank, isäntä, toi ne etuhuoneesta varpasillaan hiipien, jotta sattumalta kenties ohikulkeva poliisi ei olisi huomannut kapakan valkeiksi maalattujen ikkunaruutujen takana mitään epäilyttäviä merkkejä siitä, että Frank anniskeli sunnuntaisinkin, jollainen on sakon uhalla kiellettyä.