"Möittekö sitte sokeria halvemmalla kuin muut?" kysäsin minä, Ruotsalan keräillessä taskujensa pohjilta piipun täytettä.

"Enpä tietenkään. Alentaneet olisivat nekin ihan uhallakin omaksi tappiokseen. Mutta sain vaan varastoni ajoissa kaupaksi, vaikka se olikin niin iso, ja hyödyin puolen kolmatta tuhatta markkaa enemmän kuin ennen. Rasanen oli taas ähmissään; se arvasi että olin saanut tavallista halvemmalla, koska olin ottanut niin ison määrän, mutta ei itse uskaltanut panna niin paljo rahoja yhteen tavaraan kiinni. Pelkäsi kenties itselleen taas käyvän samoin kuin voikaupassa Lappeenrannassa, jolloin joutui myömään ostamansa kaksikymmentätuhatta leiviskää tappiolla minulle, kun joutui kireisiin asioihin ja oli niin sopimattomat ajat, ettei löytänyt soveliasta myömäpaikkaa. Minä ne Pietarissa möin — kiersin hyvät rahat, siellä kun oli hyviä välittäjiä minulla. Pietarissa oli aina aika lystit. Siellä oli monasti Sortavalasta Sihvonen, puolihullu nuori mies, joka oli perinyt miljoonan. Se osasi pitää peliä. Kerrankin meitä oli kahteenkymmeneen eräässä hienossa hotellissa; kustansimme puolestamme kukin, mutta Sihvonen enin — samppanjaa vaan ja sellaista. Aamupuolella jo moni kellahti pöydän alle. Monta hullunkurista temppua siinä tehtiin, mutta poismennessä otettiin Sampanen ja Kasloff mukaan — ihan tajuttomina — kannettiin pieneen riikalaiseen jaalaan, joka juuri oli lähdössä, ja maksettiin matka Stettiniin. Julmistuneina ne sieltä palasivat Joensuuhun — varsinkin Sampanen, joka sillä tavalla myöhästyi parinkymmenen tuhannen markan afääristä, joka hänellä oli ollut tekeillä. Paljo sitä aina hupsuteltiin matkoilla ollessa, mutta kotona taas olin minäkin vaimoni tähden aivan siivo. Nuorena miehenä minua ei lainkaan haluttanut juonti; olin juuri yhdenkolmatta vanha, kun kerran, ollessani vielä kauppapalvelijana Pastisella, uudenvuoden-aattona paiskasin lasin muurin kylkeen ja sanoin: 'viiteen vuoteen en maista!' Nauroivat toiset, mutta tippaakaan en maistanut viiteen vuoteen. Vasta vähää ennen naimistani, juuri taas uudenvuodenaattona, minä otin viinilasillisen. Sitte on kyllä tullut aina yhä enemmälti otettua — montakohan tuhatta tynnöriä minun ryypyistäni jo kerääntyisikään — mutta taas kerran täällä Ameriikassa olin vuoden ilman, ja voisin nytkin heittää milloin tahansa."

Ruotsala nähtävästi väkisinkin koetti saada itselleen vakuutetuksi tuota seikkaa, että hän vielä voisi heittää juomisen. En luule hänen kuitenkaan onnistuneen saamaan itselleen sitä lohdullista vakaumusta, ja minä puolestani tunsin hänet jo siksi hyvin että tiesin jokapäiväiset whiskyryypyt hänelle välttämättömämmiksi kuin leivän.

"Oli onni, että tulin perustaneeksi kauppani sopivalla ajalla", jatkoi hän hetkisen kuluttua, "vaikka silloin näytti sopivammalta alottaa se vasta pari vuotta myöhemmin, jolloin minulla olisi ollut paremmin varojakin alkaakseni. Moni siitä pahaa penkoi, kun muka alotin niin hankalina aikoina; mutta myöhemmin olisin joutunut heti alottaessani pahojen vastustajien kera kilpailemaan. Vaimovainajani oli silloin palveluksessa, ja niin turkasen pahansisuisella rouvalla, että se oli minulle ainainen mieliharmi, kun näin kuinka ahtaalla hän oli. Kerran sitte eräänä sunnuntaina ehtoopäivällä olin häntä odottelemassa ulos, mutta rouvapa ei päästänytkään — sattui olemaan pahalla tuulella ja teetti hänellä jos jotakin koko päivän. Katkerasti itki taas vaimovainajani, kun viikolla tavattiin, mutta minä hänelle ilmoitin tehneeni päätökseni: ei muu auta kuin heti pistää jalat oman pöydän alle! Paljo siinä oli pulaa ja vaivaa — mutta häät vietettiin tammikuussa ja kaikki alkoi hiljalleen luistaa hyvin. Merkillinen oli minulla onni — jos mitä tahansa yritin, niin hyvin meni. Sain oman taloni — ihan ensimäisiä Iisalmella — haarakauppoja syntyi ja liike laajeni niin että minulla lopulta oli puoli miljoonaa. Mutta mikä perhana lieneekin mennyt mertaan, kaikki se vaan hajosi yht'äkkiä —"

Ruotsala ryyppäsi, otsa rypyssä. Kenties viina vaikutti häviöön, ennätin arvella, ennenkuin hän taas pitkitti:

"Janhunen oli minulle tullut liiketoveriksi sitte lopulta. Kyllä me hyvin tulimme toimeen keskenämme. Olin sitte taas Kööpenhaminassa asioilla — minun tietämättäni hän ostaa pätkäsi tavattoman määrän väriaineita — Janhunen oli värjäri — oli muka niin erinomaisen hyvä tilaisuus tarjoutunut. Tulin kotiin — rahat olisi tarvittu moneen parempaan yritykseen — meillä tuli suusota, väriaineet olivat hitaita menemään kaupaksi — ja tuli kuin tulikin meille ero. Annoin hänelle osuutensa oikein Porvoon mitalla — enemmän kuin lain kannalta olisi tarvinnut — puhtaassa rahassa, ja vielä väriaineet velaksi, sillä minä en sitä tavaraa tarvinnut. Maksamatta jäi häneltä sekin saanti minulle. No, mitäs ollakkaan, teki usea maakauppias ihan yksiin aikoihin konkurssin, vetäen monen muun mukanaan. Siinä tuli minulle 40,000 markan vahinko, joka kyllä tuntui, kun olin Janhusen maksanut eroon. Vekseleitä alkoi sitte langeta ja velkojat hätääntyä, mutta vielä olisin pysynyt jaloillani, en olisi keikahtanut, jos ei olisi palanut talo kaikkine päivineen, asuinrakennus nimittäin. Silloin ei auttanut muu kuin luovuttaa tavaravarastoni velkojilleni."

"Eikö talo ollut vakuutuksessa?" kysyin minä.

"Ei ollut; kaksi viikkoa ennemmin oli vakuutus mennyt umpeen, eikä tullut siinä rahapulan aikana uudistetuksi. Kummallisella tavalla minua silloin onnettomuus vainosi: vintille olin kerännyt makasiineista kaikki verkkoni, kalastusvehkeeni, vaatteet, kaiken, kun makasiineja järjestettiin. Sinne paloivat kaikki. Makuuhuoneeseeni paloi kuudentuhannen markan arvosta valtion obligatsiooneja — niiden numerot kyllä oli muistikirjassani, mutta mitäs, muistikirja paloi myös — oli pöydälleni jäänyt, kuten kimppu setelirahojakin. Obligatsiooneista en siis voinut saada penniäkään. Olin juuri ryntäämässä niitä pelastamaan, mutta samassa alkoivat huutaa: 'Juho on jäänyt sisälle!' Juho oli vanhin poikani — hän olisi nyt 25 vuoden vanha, jos ei olisi kuollut heti Amerikaan tultuani. Minä paksussa savussa hamuilin lastenkamariin, mutta se oli turhaa vaivaa, hän oli muiden mukana ulkona, vaikkei häntä oltu huomattu. Sitte oli jo mahdoton päästä makuukamariin. Hirveää sekamelskaa se oli sinä yönä."

Ruotsala vaikeni. Silmäilin syrjittäin häneen. Hän oli lyhyenläntä äijä, ijältään likemmä 60 vuotta, vaikka hän aina koetti salata ikäänsä ja esiintyä nuorena, sillä ukko oli viime aikoina alkanut miettiä uutta naimista. Pirteä äijä hän oikeastaan olikin; hallavasta pujoparrastaan hän oli huolellisesti nykinyt pois jokaisen valkean karvan, joka siihen kulloinkin ilmaantui; tumma tukka oli kauniisti kammattu pystöön, ja pukuaan hän hoiti mahdollisimman siististi. Hänellä oli kaksi kutakuinkin kalustettua huonetta, joissa eleli kymmenvuotiaan nuorimman poikansa kera, ollakseen vielä edes jossakin määrin omassa kodissaan. Vanhempi poika oli renkinä eräällä maanviljelijällä ja tytär Tyynenmeren rannikolla palveluksessa. Ruotsala olisi Amerikassa päässyt hyväänkin alkuun, mutta hänet oli vähitellen vallannut sellainen juomahimo, että jokainen sentti, mitä vaan yksinkertaisen ruuan yli jäi, meni aina whiskyyn. Sentähden oli hän menettänyt hyvän paikan Milwaukee-radan maksumestarina, joksi Suomesta tultuaan ensin pääsi. Monien vaivojen perästä perhe oli asettunut maata viljelemään sille paikkakunnalle, missä nyt keskustelimme. Ruotsala oli silloin juonut niin hillittömästi että maatila joutui ihan rappiolle ja lopulta velkojain kynsiin. Vaimo, joka paikkakuntalaisten kertomusten mukaan oli saapunut silkkihameisena rouvana, alkoi sairastella, mutta elätti perhettään ompelutyöllä vielä kuolinvuoteellaankin. Nälkä ja kärsimykset jouduttivat loppua. Sitte oli Ruotsala ollut kauppapalvelijana parissa liikkeessä.

Me istuimme, polttelimme ja maistelimme. Vihdoin virkkoi Ruotsala taas: