"Kovin meitä tahdottiin jäämään Suomeen. Krediittiä luvattiin minulle joka taholta vaikka kuinka paljo. Mutta en voinut jäädä — niin alkoivat maistua puulle kaikki ne olot. Vielä jälkeenkinpäin, kun jo olin ollut täällä usean vuoden — johan siitä tulee parikymmentä vuotta, kun Suomesta läksin — kirjoittivat minua erään uuden liikkeen johtajaksi Kuopioon, jossa juuri olinkin pääasiallisesti liikettä harjoittanut, mutta en vaan lähtenyt. Monta kertaa ne kirjoittivat."
"Miksi ette?"
"En vaan —" eikä Ruotsala sen enempää selitellyt.
Hänellä siis oli vielä paljo ylpeyttä ja oman arvonsa tuntoa jälellä. Ja pari viikkoa myöhemmin hän yht'äkkiä erosi työpaikastaan, kun hänen palkkaansa hieman alennettiin. Silloin hän joutui tykkänään rappiolle, työtä kun ei ollut missään saatavissa sellaiselle parantumattomaksi tunnetulle juopolle.
Eleli hän sentään jollakin merkillisellä tavalla jonkun aikaa. Milloin milläkin tavalla hän osasi hankkia rahoja viinahimonsa tyydyttämiseksi ja poikansa elättämiseksi. Itse hän ei syönnistä paljo välittänyt, mutta hän rakasti todella poikaansa, ollen ainaisissa sieluntaisteluissa viinahimon ja isänrakkauden ristiriitaisuuksien tähden. Paljo sai poika nälkääkin nähdä, mutta hän kesti sen kuin mies, ollen ennen aikojaan henkisesti kehittynyt ja vanhentunut.
Usein kustansin Ruotsalan ryypyt, kun hän ei missään tapauksessa kuitenkaan voinut olla niitä vailla. Silloin sitä taas juteltiin entisistä loiston ja ylellisyyden päivistä. Vihdoin rupesin raittiiksi, menin naimisiin ja ostin Ruotsalan talouskapineet ja huonekalut. Yksinään hän joutui eleskelemään, menettäen viimeisetkin kodin tähteet; rahat kuluivat nopeasti loppuun ja vihdoin hänet saatiin toimitetuksi Astoriaan, jossa rupesi kalastajaksi. Pikku poika joutui vierasten hoitoon.
En luule Ruotsalan enää elävän, vaikka hän vielä viime syksynä kuuluu kalastelleen; säännötön elämä oli jo riuduttanut ruumiin, eikä hänestä paljo muualle ollut kuin vaivaishuoneeseen. Askel askeleelta hän oli luisunut yhä enemmän ja enemmän alaspäin, menettäen kaiken mitä hänellä oli, hukaten kaiken maallisen onnensa — omaisuuden, vaimon, perheen, kansalaisten kunnioituksen ja toimeentulonsa. Ja kuitenkin oli hän tavallaan kelpo mies, hyvä ja avulias toveri, joka lainasi muille silloin kun hänellä vähänkin oli varaa ja teki taas itse tarpeen tullessa velkaa, kaikissa kohtalon kouristuksissa ilomielinen ja hilpeä, ketään häiritsemätön hiljainen ukko…
Maailmanmaalari.
Tavaton hälinä ja sekasorto vallitsi Buttessa, Montanan valtion suurimmassa kaivantokaupungissa, jossa ei milloinkaan ollut tunkeillut niin paljon väkeä kuin nyt. Koko kaupunki oli liikkeellä, ja jännityksellä odotettiin mitä oli tuleva. Oli nimittäin syytä otaksua, että tänään tapahtuisi tappelu joka vetäisi vertoja verisimmillekin Montanan kaivantoalueiden kuuluisista kahakoista.
Ne olivat Coxeyn armeijan päiviä. Näyttääkseen demokraattipuolueen sisäisen politiikan seuraukset ja antaakseen maailmalle mitä valtavimman todistuksen alemman kansaluokan tilasta, "kenraali" Coxey oli nostanut maan kaikki työttömät kulkurit, irtolaiset, rosvot, varkaat ja muut seikkailijat suureksi armeijaksi, jonka tuli marssia pääkaupunkiin Washingtoniin näyttämään lainlaatijoille millaisia epäkohtia löytyi. Noin 400,000 työtöntä kuljeskeli sinä vuonna Yhdysvalloissa, ja kun armeijaan yhtyi huvin vuoksi töissäkin olleita miehiä, niin voi käsittää kuinka suuremmoiseksi tämä liike muodostui. Armeijan eri osastot kerääntyivät joka taholla, matkan varrella paisuen kuin lumivyöryt ja vähitellen yhtyen toisiinsa.