Kalastajat ovat pääasiassa suomalaisia, ruotsalaisia ja italialaisia, "teekuja". Sopu kansallisuuksien välillä on hyvä. Yksityisiä jupakoita kyllä sattuu kenen kesken tahansa; ei ole aivan harvinaista, että kapteeni tahi soutaja palaa kauniillakin ilmalla yksinään kotiin — "toveri oli hukkunut".
Kalastajat asuvat enimmäkseen "komppanioissa", yhteisesti hankkien ruokansa, valiten keskuudestaan isännän ja maksaen tasan, sen mukaan kuin kunakin kuukautena ruokaan kuluu. On myös komppanioita, joissa asukkaat suorittavat määrätyn kuukausimaksun, talonomistajan "poortareina" eli ruokavieraina. Tunnetuimmat komppaniat Astoriassa ovat Taivassalo, Jukola ja Kaukola.
Tällainen on näyttämö, jolla enimmät tässä pikku kokoelmassa löytyvät yksinkertaiset kuvaukset tosielämästä tapahtuivat armon vuonna 1896.
Työlakko Astoriassa.
Pitkin talvea oli huhuiltu että keittimöiden omistajat aikoivat tehdä keskenään liiton kalanhinnan alentamiseksi. Lohesta oli vielä muutama vuosi takaperin maksettu dollari 25 senttiä kappaleelta, oli se sitte ollut suuri tahi pieni. Sitte oli taksa saatu alenemaan 5 senttiin naulalta, johon kalastajat olivat vielä jokseenkin tyytyväisiä. Tekihän se sata dollaria tonnilta, ja vuoden saalis on 6-20 tonnia venettä kohti. Mutta alle viiden sentin naulalta on mahdoton kalastaa, sanoi jokainen kalamies; työ on raskasta ja hengenvaarallista, veneitä menetetään usein ja verkkoja vielä useammin, helposti sattuu 500 dollarin vahinko yhtenä päivänä, ja kalansaalis on ollut meikein vähenemään päin. Ei kuitenkaan iuultu työlakkoa tulevan. Kalamiesten uniooni (liitto) oli varttunut mahtavaksi yhdistykseksi, joka kyllä oli pelottava keittimöiden omistajat asettumasta niin yksimielistä ja päättävää joukkoa vastaan. Ja kun kuultiin että Elmore, yksi isoimpien keittimöiden omistajia, oli saanut kaikki toverinsa suuren sakon uhalla lupautumaan alentamaan kalan hinnan ja pitämään sen halpana, kunnes kaikki yhdessä joko voittaisivat tahi häviäisivät työlakon, kalamiehet arvelivat että asia saataisiin lyhyessä ajassa sovituksi; keskenään niin kateelliset keittimömiehet muka eivät voisi pysyä lujina ja yksimielisinä.
Vähää ennen kalastuskauden alkua ilmoitettiinkin lohen hinnaksi 4 senttiä naulalta. Seurauksena oli että huhtikuun 10 p:nä 1896 ei Columbialla ollut ainoatakaan venettä. Työlakko alkoi.
Päivät kuluivat, ja molemmin puolin alettiin tulla rauhattomiksi. Kalamiesten yhdistys auttoi voimiensa mukaan köyhiä perheitä ruuan ja vaatteiden suhteen; synkeää murinaa ja uhkauksia kuultiin jo kalamiesten keskuudessa. Pienemmät keittimöt alkoivat joutua ahdinkoon; kaloja ei tullut, liike seisahti; jos ei niin suurta uhkasakkoa olisi ollut, pari pikku keittimöä olisi myöntynyt entiseen hintaan, viiteen senttiin, ja toisten olisi ollut pakko tehdä samoin.
Vähitellen alkoi ilmestyä "skäppejä", lakkopettureita, jokunen kalamiesten unioonin omista, huonoimmistä jäsenistä, suurin osa kuitenkin sen ulkopuolelta. Kalaa oli alkanut nousta virtaan yhä runsaammin, joten kiusaus jo senkin johdosta oli hyvin suuri, puhumattakaan siitä että keittimömiehet maksoivat skäpeille 5 senttiä naulalta, saadakseen vaan vähänkin kaloja työlakon kestäessä, jotta keittimöt eivät olisi kokonaan joutuneet työttömiksi. Lakkolaiset puolestaan alottivat ankaran sodan noita pettureita vastaan, jotka tahtoivat itsekkäästi hyötyä perheellisten, vakavampien miesten kustannuksella. Missä tahansa heitä tavattiin virralla, verkot leikattiin poikki, merelle ajelehtimaan, miehet kolhittiin airoilla pahanpäiväisiksi ja veneisiinkin hakattiin reikiä. Mutta mikään ei auttanut: skäpit ansaitsivat parisataakin dollaria yössä, kun virta oli täynnä kaloja, kenenkään muun niitä pyydystämättä; he yrittivät vaan milloin missäkin osassa virtaa harjoittaa kalastusta. Siitä seurasi että lakkolaiset päättivät ampua jokaisen sellaisen roiston, joka ei ankarimmistakaan varoituksista eikä selkäsaunan pelosta ottanut totellakseen.
Huonon ajan merkkejä alkoi näkyä yhä runsaammin, mitä kauvemmin lakkoa jatkui. Kaksi kertaa tunkeusivat naamioidut rosvot pelipankkeihin, puhdistaen ne tyhjiksi, ja katosivat revolveriensa suojassa; useampia katuryöväyksiä tapahtui; kauppiaat alkoivat kieltäytyä myömästä velaksi; keittimömiehet kiristivät heiltä lainatuilla langoilla kudottuja verkkoja takavarikkoon; kaksi katutyttöä myrkytti itsensä; kevytmielisemmät nuoret miehet alkoivat velkojaan maksamatta karata majataloistaan — mutta varsinaiset kalamiehet pysyivät maltillisena, järjestettynä ja päättäväisenä joukkona, joka ei tahtonut lannistua. Olihan alettu huhuilla että pari keittimöä, kuten esim. Kinneyn, oli jo vararikon partaalla, kun skäppien tuomat kalat eivät voineet saada suuria aikaan niin monen keittimön kesken.
Uniooni piti virtaa tarkasti vartioittuna koko sen alemman juoksun varrella. Vuoronsa jälkeen siellä lakkolaiset kulkivat yötä päivää vaanimassa, useampia miehiä kussakin veneessä. Omituisia olivat varsinkin öiset retkeilyt; tuon tuostakin tuiskahti tuli rannan pensaikoista ja luodit vihisivät veneiden yli, miesten kumartuessa laitojen suojaan; monta tulista takaa-ajoa ja kahakkaa tapahtui Columbialla niinä aikoina.