Viimeiseen asti koetettiin välttää verenvuodatusta, jotta keittimöt eivät olisi saaneet syytä kutsua sotaväkeä paikalle. Yleisö olikin myötätuntoinen kalastajille, ja siitä riippui paljon, sillä esim. Astorian kaupunki oli liikkeen seisahduttua jo kärsinyt noin 600.000 dollarin vahingon ja puolueettomat asukkaat, varsinkin liikemiehet, koettivat saada lakkoa loppumaan kalamiesten eduksi. Vasta toukokuun puolivälissä sai ensimäinen skäppi surmansa. Hän oli irlantilainen, nimeltään Shelby; jo edellisen työlakon aikana hänet oli tunnettu skäpiksi. Hänen asuntonsa oli ylempänä virran varrella, ja kun hän sitte muutti vävynsä luo "vesikontrille", lähelle suomalaisten asutuksia, hänelle annettiin ankara varoitus. Siitä huolimatta hän alkoi kalastella vävynsä kera.
Eräänä yönä kaksi venettä sulki Wallace salmen kumpaisenkin pään. Yksi vene, täynnä synkeitä, päättäväisiä kasvoja, läksi salmen keskelle hakemaan Shelbyä, jonka tiedettiin olevan kalastamassa. Hänet huomattiin pian soutajineen, mutta nämä eivät odottaneetkaan tulevaa tuomiota, vaan ampuivat ensiksi: kourallinen susihauleja iski hyökkääjien keskelle, kaataen kolme miestä, joista yksi, suomalainen, heti kuoli. Noin 60 laukausta kuulivat sitte rannallaolijat; niin vimmatusti kostivat kalastajat röyhkeille skäpeille. Shelby kaatui veneen pohjalle kuolleena, luoti otsassa ja sydämessä; soutajalta luodit lävistivät hatun ja takinkauluksen, ja raapasivat korvalehteä, mutta ikäänkuin ihmeen kautta pelastui hän murhaavasta tulisateesta ja pyörtyi. Hänet otaksuttiin kuolleeksi, veneeseen hakattiin reikä ja se työnnettiin ajelulle, mutta virta vei sen Wallace saareen, josta soutaja pelastui mannermaalle, kuten melkein parasta olikin, sillä hänen vaimonsa lahjoitti hänelle samana yönä perillisen.
Verityöntekijöiden kiinnisaannista luvattiin 1.000 dollarin palkinto. Kunnan sheriffi tähysteli kiikarilla Wallace saarelta vesikontrille ja huomasi että Jolman talon pihalla hommattiin hautajaisia. Hän teki sen luonnollisen johtopäätöksen, että siellä haudattiin edellisenä yönä kaatunutta lakkolaista, varsinkin kun eräällä hautajaisvieraalla oli käsivarsi kääreessä. Hän pistäysikin Jolman taloon tiedustelemaan, mutta isäntä neuvoi häntä heti poistumaan, jos tahtoi elävänä palata vesikontrilta. Sheriffi, joka muuten oli kelpo mies, jättikin asian sikseen. Jokaisen seuraavan verityön tapahduttua määrättiin aina sama 1.000 dollarin palkinto ilmiantajalle; mutta kukaan ei hiiskunut mitään. Noiden miesten kunniantunto on heidän paraita ominaisuuksiaan, he ovat uskollisia tovereilleen ja rehellisiä, joskin olosuhteet ovat hieman "laajentaneet" heidän omaatuntoaan oman käden oikeuden käyttämisessä silloin kun lain puustavi ei riitä heitä suojelemaan.
Muutamat sanomalehdet kääntyivät lakkolaisia vastaan, vääristellen "verenhimoisten ryssäsuomalaisten raakoja julmuuksia" ja katkeroittaen mieliä molemmin puolin. Miehiä ammuttiin sitte useampia, muistaakseni yksitoista, jotapaitsi kaksi kevytmielistä naistakin sai surmansa, mentyään kahden skäpin kera virralle soutelemaan; yön pimeydessä heitä ei huomattu naisiksi, ennenkuin verityö oli alkanut, jolloin oli enää mahdoton jättää heitä todistajiksi.
Yhä kiihkeämmäksi ja katkerammaksi kävi mieliala. Kala oli jo viikkokausia noussut virtaan ja oli vähenemään päin. Paras aika oli ohi, eikä lakosta kuulunut loppua. Eräänä iltana sytytettiin jo yksi keittimö tuleen; komeasti paloi iso rakennus yön hiljaisuudessa perustuksiaan myöten. Seuraavana aamuna Elmore sähkötti Portlandista sotaväkeä keittimöiden ja kaupungin turvallisuutta suojelemaan.
Ja sotaväkeä tuli kokonainen rykmentti, kolme kanuunaa mukanaan. He olivat vapaaehtoisia, räätäleitä, konttoristeja, kauppapalvelijoita ja osaksi parempaakin väkeä, jotka olivat kuin palokuntalaiset; toisinaan harjoittelivat, mutta aina sentään toimivat rauhallisina siviilimiehinä kukin ammatissaan. He asettuivat leiriin postikonttorin vieressä olevalle aidatulle nurmelle. Keittimöiden ympärille pantiin vartijat ja kaupunki asetettiin piiritystilaan.
Kalamiesten mielet olivat kuohuksissa. " Five cents or nothing!" (Viisi senttiä tahi ei mitään!) oli lujana tunnuslauseena, joka oli liidullakin kirjoitettuna joka taholla puisissa katukäytävissä ja rakennusten seinissä. Oli nimittäin alettu kuulla ehdotuksia että riita pantaisiin tasan ja lohesta maksettaisiin 4 1/2 senttiä naulalta. Mutta siitä ei tahdottu kuulla puhuttavankaan.
Vihainen kalastajajoukko ympäröitsi leirin. Se taajeni taajenemistaan, ja oli lopulta kahta vertaa lukuisampi kuin sotamiehet. Siinä arvosteltiin ja tuumailtiin, olisiko toivoa tappelulla voittaa paremmilla aseilla varustetut sotamiehet, jotka levottomin silmäyksin kuuntelivat rotevien kalamiesten kylmäverisiä vakuutuksia. Kaikeksi onneksi ei sattunut pienintäkään rettelöä, joka olisi vaikuttanut niinkuin kipuna ruutisäiliössä.
Kolme päivää myöhemmin piti uniooni kokouksen, jossa ilmoitettiin keittimöiden yksimielisesti tarjonneen 4 1/2 senttiä naulalta. Tuskallinen kiista syntyi. Ruotsalaiset, jotka puolustivat sovintoa, sattuivat olemaan enemmistönä; italialaiset ja suurempi osa suomalaisia turhaan panivat vastaan. Päätettiin suostua 4 1/2 senttiin.
Niin päättyi kesäk. 17 p:nä se työlakko, samalla kun uniooni, kalamiesten mahtava turva, varojen puutteessa hajosi. Muutama päivä myöhemmin kuultiin että Kinney olisi juuri tehnyt vararikon ja tuottanut kalamiehille voiton, jos olisi vielä maltettu pysyä lujina.