Hänen vakinaisimpana asuinpaikkanaan oli Beltin ja Sand Couleen kivihiilialue. Siellä hän m.m. sai paljon aikaan kansalaistensa hyväksi heidän puhemiehenään työlakoissa ja muissa sellaisissa tilaisuuksissa; työnjohtajat näet pelkäsivät hänen sujuvaa kieltään ja piirustustaitoaan. Valtiollisissa vaaleissa oli hän erinomainen "agitaattori".
Suomalaiset pitivät hänen kätevyyttään yhtä suuressa kunniassa kuin sielunsa ominaisuuksia. Yhä vieläkin kertoellaan kuinka hän kirjotti yht'aikaa molemmilla käsillään ihan sujuvasti. Varpaillaan hän piirusti melkein yhtä hyvin kuin sormillaan. Kuuluisuutta saavutti hän myös hullunkurisilla kujeillaan, joita oli mestari keksimään. "Vahinko ettei hänestä tullut suurta miestä, vaikka oli lahjat", sanoi jokainen, kun tuli sanoma hänen kuolemastaan Helenan mielisairaalassa syksyllä v. 1896.
Sodassa.
Kädet taskussa käveli Antti Huusko joutilaana pitkin Portlandin katuja. Kaksi viikkoa takaperin oli hän saapunut Montanan kultakaivoksilta, taskut täynnä helisevää kultaa, mutta nyt hänen ei tarvinnut edes koperoida niiden pohjia, sillä jo edellisenä päivänä tehty perinpohjainen tarkastus oli ilmaissut, että kaikki oli mennyt sitä tavallista tietä. Antti ei sentään millään muotoa ollut erityisen alakuloisella tuulella; kävelihän vaan katua ylös toista alas, viitsimättä vaivata aivojaan edes seuraavan työpaikan miettimisellä. Tuon tuostakin hän koneellisesti pysähtyi katselemaan kauppiaiden jättiläismäisissä ikkunoissa loistelevia korutavaroita, vaikka ne eivät tehneetkään hänen uneliaaseen mieleensä mitään erityistä vaikutusta.
Sattuipa Antin silmään iso valkea taulu erään kivirakennuksen seinässä. Moneen kertaan hän luki nuo korkeilla mustilla kirjaimilla maalatut sanat, jotka ilmoittivat rakennuksessa värvättävän vapaaehtoisia 23:teen, Oregonin valtion rykmenttiin. Ehdot: kolmen vuoden pesti, palkka ensi alussa 14 dollaria kuussa. Jo monta viikkoa oli Antti kuullut kuinka miehiä kilvan riensi vapaaehtoisina palvelemaan Yhdysvaltain julistamassa sodassa Espanjaa vastaan, minkään sotaisen innostuksen heräämättä hänessä. Mutta nyt hänen mieleensä, noin vaan sattumalta ja koetteeksi, juolahti aatos, että voisipa tuota yrittää soturiksikin. Ensin se syntyi vaan siten, että hän huomaamattaan alkoi arvostella ruumiillisia ominaisuuksiaan; terve oli hänellä ruumiinrakennus, mittaa miltei liiaksikin, ja paino 80 kilon paikoille, joten ei ainakaan häntä hyljättäisi taulun alakulmassa mainittujen kelpoisuusehtojen nojalla.
Antin ei koskaan tarvinnut peljätä, ettei saisi työtä ja vähintäänkin 60 dollarin kuukausipalkkaa, eikä hän ajatellutkaan sotaisen kunnian hankintaa. Välinpitämättömänä alkoi hän juuri kääntyä pois, mutta säpsähti katsahtamaan ylös, kun värväyskonttorin kapteeni, joka paitahihasillaan oli pistäytynyt avonaisen akkunan luo ryntäilleen tupakoimaan ja raitista ilmaa hengittämään, huusi iloisesti:
"No veikkoseni, lähdeppä Cubaan! Tuommoisten miesten ei sovi kotosalla voimiaan tuhlata! Käy tänne vaan!"
Vaistomaisesti totteli Antti, astui koneellisesti ylös portaita, avasi oven ja seisahtui vastahakoisena pitkän pöydän peräpäähän.
"Jaha", virkahti kapteeni, laskien sikarinsa ikkunalaudalle, "sinulle siis kelpaa Setä Samuli isännäksi. Billy, otappas kynäsi."
Toisella puolella pöytää istuva luutnantti avasi kirjansa ja tarttui kynään.