"Te lährett' sitt'?"
Vastattiin myöntävästi. Päättäväinen ilme tuli Jussin tuskastuneille kasvoille. Itkunsekaisella äänellä hän selitti, että hän ei halua jäädä, kun paraat miehet lähtevät pois; hyvä oli laiva ja kaikki oli kunnossa, mutta mikäs siinä auttoi. Kiireimmän kautta hän pukeutui, sieppasi osan tavaroistaan mukaansa, joukko lähti ja vene katosi yön pimeyteen.
Aikoinaan läksin laivasta minäkin, muuatta viikkoa myöhemmin. Kolmen kuukauden kuluttua tapasin Jussin Astoriassa soutajana eräällä venekapteenilla. "No kuinka hurisee?" kysyin häneltä. "Tuossapa tuo meneskelee", vastasi Jussi alakuloisena. "Kovasti olen katunut, kun laivasta läksin." Ja hän kertoi tovin aikaa huolistaan. Iso asia oli laivasta karkaaminen. Kapteenikin oli luvannut 75 dollarin palkinnon jokaisesta päästä, joka tuotaisiin laivaan takaisin. Palkinto hänen päästään! se kuulosti kamalalta, arveli Jussi. Ja kuinka nyt saattoi mennä vanhaan maahankaan enää koskaan… Hyvä oli laivassa olla, ja tuli sentään rikotuksi kaikki lupaukset. Merille hän kovin kaipasi takaisin. Ei ollut virralla samaa kuin merellä… laivassa se oli vakavin oltava, mutta kun ei osannut englanninkieltä, niin mitenkäs niihin uskalsi mennä…
Ja Jussi suri ja suri. Kaikki oli hänelle vastuksellista. Aina sitte vielä pelkäsi, että jos ei osaa olla oikein sukkela käänteissä, niin vielä menettää kapteenin verkon. Ja merelle teki mieli… ei saanut rauhaa yöllä eikä päivällä; levottomuus ja tunnonvaivat eivät sallineet viihtyä maissa.
Lopulta otti niin lujalle, että kun kalastuskausi elokuussa päättyi, Jussi lähti kun lähtikin merelle, englantilaiseen parkkilaivaan, huolimatta suuresta pelosta, joka hänen mieltänsä aina ahdisti englanninkielen taitamattomuuden takia.
Tietäähän sen mielessään kuvailla kuinka Jussin matka onnistui. Hän oli luonteeltaan liian juro ja hidas, voidakseen vähääkään oppia kieltä. Komentosanoja hän ei ymmärtänyt ja toverit vihasivat tuota Sven Tuuvaa sydämensä pohjasta.
Laiva kävi Port Piriessa, Australiassa, ja tuli kolmen ja puolen kuukauden kuluttua takaisin länsirannikolle. Jussi parka! Kun hän monien vaivaloisten harhailujen perästä taas saapui Columbian varrelle ja tapasi entisiä tovereitaan, nämä huomasivat että hänen järkensä oli sekaantunut. Hän oli laihtunut luurangoksi ja silmät kiiluivat synkeinä syvällä päässä.
Sen verran hän sai selvitetyksi että ne olivat ajamassa häntä takaa, kaikkialla, tappaakseen hänet, ne hänen toiskieliset toverinsa. Olivat laivassa kiusanneet häntä viimeiseen asti… eikä ollut kapteenikaan muuta kuin nauranut… ja ollessaan sitte etukannella tähystäjänä, hän oli kuullut kuinka keskenään päättivät tappaa hänet. Se oli viikkoa ennen kuin olivat saapuneet takaisin länsirannikolle. Sen koommin hän ei mennyt heidän näkyviinsä… piiloutui ahtaaseen eturuumaan… kivihiilien alle kaivautui… kyllä olivat hakeneet ja huhuilleet, mutta olivat kai sitte luulleet hänen pudonneen mereen… Seitsemän vuorokautta oli maannut syömättä ja juomatta… iltapimeällä karkasi maihin, ja nyt ne taas olivat hänen jälillään, puukot kädessä… ei siinä mikään auta, kyllä vielä hengen vievät…
Turhaa oli todistella hänelle että hän ei voinut tietää toveriensa aikeista, koska ei ymmärtänyt rahtuakaan englanninkieltä. Järki oli auttamattomasti pimitetty. Synkeänä hän kertoili, katkonaisella tavallaan, kuinka mahdoton oli tehdä työt oikein, vaikka sydämestään halusi, kun ei ymmärtänyt käskyjä. Kaikki oli vastustanut, ja sitte päättivät tappaa, ja nyt olivat takaa-ajamassa.
Eräänä aamuna hän läksi pienellä veneellä virralle soutelemaan. Sille tielleen hän jäikin. Tyhjä vene löydettiin ja lakki, ja matalaan veteen se oli uponnut ruumiskin.