Niin vältti Tilanderin Jussi Luvialta takaa-ajajansa ja sai loppunsa pienessä Columbian syrjäjoessa, kaukana rauhattoman valtameren hyrskyistä, joulukuun 7 p:nä 1896, täsmälleen vuotta myöhemmin kuin oli ensimäisen kerran eläissään tahallaan poikennut velvollisuudestaan.
Suomalainen pelaaja.
Astoriassa, kuten monessa muussakin Lännen kaupungissa, missä lakia peliluolia vastaan ei vielä löydy, on monta pelihelvettiä nerokkaine laitoksineen. Ne ovat komeita saleja, joissa yhtaikaa harjoitetaan monenlaista uhkapeliä, kutakin pöytänsä ääressä. Yleisin on n.k. grab-peli. Vehreällä sametilla verhotun pöydän takana, jonka pinta loivenee "pankkiin" päin, istuvat pelipankin hoitajat, edessään isot läjät kultaa ja hopeaa. Pöydälle on liidulla vedetty kaksi puoli-ympyrää, joiden päällä pelataan. Noille viivoille kukin asettaa panoksensa, kymmenestä sentistä isompiin summiin asti. Pelaajat seisovat pitkin pöydän ulkoreunaa ja heittävät vuorotellen, kolme kertaa kukin, kolme arpanoppaa pöydälle. Yhteenlasketut "pointit" eli arpanoppien yläpintain pisteet ratkasevat voittavatko sisemmän vai ulomman puoliympyrän panokset vai pelipankki vai jääkö raha pöydälle seuraavaa heittoa odottamaan. Voittajat saavat pankilta saman summan kuin ovat pöydällekin panneet, paitsi jos antavat rahansa pysyä paikallaan, jolloin jokainen peräkkäin sattuva voitto lisää sitä kaksinkertaisella summalla. Pelaajia on runsaasti; ihmis-elämä on länsirannikolla oikeastaan uhkapeliä, vaarallisen ammatin ja levottomien toverien vuoksi, joten pelikiihko siellä on harva se miehen veressä. Iltasin nuo salit ovat täynnä mitä vilkkainta elämää; onnen pyörät kierivät, suurilla luisilla pelimarkoilla koetetaan onnea Monacon ruletin malliin, grab-pöydät ovat taajojen pelaajarivien ympäröimät, ja oikea Baabelin kieltensekotus on vallalla, tullen huomattavaksi varsinkin silloin kun jonkun suuren panoksen voittaminen tahi häviäminen saa jokaisen innossaan käyttämään armaan äidinkielensä mahtipontisimpia sananparsia tunteidensa tulkitsemiseksi. Englanninkieli on nimittäin hämmästyttävän köyhä meheviin mielenpurkauksiin kelpaavista sanoista.
* * * * *
Istuin eräänä aamuna Taivassalon tuvan penkillä omissa aatoksissani, mitä lienevätkään olleet, kun sisään astui hoikka, tummaverinen, levottoman näköinen nuorehko mies, pikkusen humalassa. Hän silmäili minua tutkivasti ja sanoi:
"Te kai olettekin se ylioppilas, joka oli Fennia-laivassa?"
"Olen kyllä", vastasin minä, paiskaten kättä, sillä mies oli sentään tavallaan miellyttävän näköinen ja hymyili tuttavallisesti, joskin hänen silmissään oli omituinen vilhuva ilme.
"Hauska tavata!" sanoi vieras. "Minä olen Sam T., Saarijärveltä. Auch ich bin in Arcadien gewesen! Kuulin että tänne oli saapunut ylioppilas, niin pistäysin juttelemaan. Harvoinhan täällä meikäläisiä tapaa."
Tuttaviksi tultiin pian, kuten saman hengen lapset ainakin, jotka ovat erityisten sattumain kautta joutuneet ruumiillisiin koettelemuksiin avaran maailman muokattavaksi. Pistäysin läheiseen kapakkaan uuden ystäväni kehoituksesta olutlasin ääressä juttelemaan.
Sam T. oli eronnut Helsingin normaalilyseon, tahi silloisen alkeiskoulun, kahdeksannelta luokalta. Reput oli saanut kirjoituksissa… kuivalta alkoi maistua ikuinen istuminen ja ahertaminen kirjojen ääressä… kuollutta tietoa ei hevonenkaan jaksa ijät kaiket päähänsä päntätä… kippis! Merillä oli kulkenut ja maailmaa katsellut puolelta ja toiselta. Nyt asui Fort Stevensissä, lahden toisella puolella vastapäätä Astoriaa.