"Mutta kylläpä sinä olet kaunis, Laila!"
Ja vanhempi väki puhui:
"Joutavaa on noin kauniin tytön ruveta lukujaan jatkamaan… ei vain kauan saa olla naimattomana!"
Toiset olivatkin rumia, muutamat naiset irvikuvia, kuten pojat sanoivat. Ei heitä kukaan pyytänyt kaksin kävelemään eikä kuutamoon haaveksimaan. Saivat totisesti rauhan kaikelta miesväeltä.
Mutta Lailaa ne tavoittelivat, jos mihin meni. Huonot ja hyvät. Ja hauskalta se silloin tuntui…
Mutta mikä oli ollut se voima, joka veti häntä Jouko Varttoon, jolla jo kyllä silloin oli nimet, mutta ei mitään muuta. Sen täytyi olla vain sulaa lapsellista hulluutta ja haavetta… todellista rakkautta se ei voinut olla. Ei ollut Jouossa juuri mitään, joka olisi voinut miellyttää naisen silmää. Mutta ei Lailakaan sitä silloin ajatellut, kuvitteli vain loistavaa tulevaisuutta ja luotti siihen neroon, jota Jouossa kehuttiin olevan…
Kun olisi edes silloin ymmärtänyt kaikelle hullutukselle, rakastumiselle Joukoon ja haaveksimiselle kuuluisan miehen vaimona olemisesta asettaa vastakohdaksi kaikkiturmelevan ja kaikkinielevän viinan, niin ei ikinä olisi Jouon käteenkään kajonnut!
Mutta eihän hän tiennyt, ei osannut kuvitellakaan, että niin lämmintunteinen, hellä ja hyvä mies oli niin langennut juoppo! Eikä ollut Laila koskaan tullut pitäneeksikään juoppoutta niin äärettömänä vikana. Oli ajatellut silloinkin, että se oli Jouollakin vain ohimenevää hurmausta, joka paranisi aivan itsestään.
Mistäpä hän tiesikään juopoista ja juomahimosta. Ei ollut koskaan nähnyt oikeita juoppoja, ja mitä oli kuullut raittiusmiesten puhuvan juoppoudesta, niin ei ollut koskaan saanut vakaumusta, oliko totta vai valetta… Mutta nyt sen tiesi…
"Et ollutkaan orvon ystävä etkä heikon hoivaaja!"