Lailalle muistuivat yhtäkkiä mieleen Jouon kirjoittamat sanat. Hän kävi levottomaksi, ja hänen sisässään poltti. Ja oli kuin joku ääni, joka kyllä tuntui lähtevän hänestä itsestään, mutta kuului aivan kuin muualta, olisi karjaissut:
"Sinä hänet langetit… kevytmielinen letukka!"
Olihan Jouko kyllä puhunut, oli satojakin kertoja, että hän pelkäsi heikkouttaan. Oli sanonut senkin, että kun hänen mielensä meni pahaksi, kadotti hän selvän ymmärryksensä, ja viinanhimo sai silloin semmoisen voiman, ettei häntä mikään estänyt juomasta. Oli aina rukoillut, ettei Laila jättäisi häntä yksinään…
Ja kuta enemmän Laila muisteli, mitä Jouko milloinkin oli sanonut, sitä selvemmin hän alkoi käsittää, ettei hän ollut vähääkään ymmärtänyt miestänsä. Ymmärsikö häntä sitten kukaan muukaan ihminen?
Mahdotonta oli kuljettaa semmoista miestä, jolla ei itsellään ollut minkäänlaista tahtoa! Oliko täyttä selvää ymmärrystäkään!?
Sillä lailla Laila oli silloinkin itseään lohduttanut, kun Hirven kanssa meni kihloihin.
"Hän oli henkisesti ja ruumiillisesti rappiolla; ei hänestä olisi ikinä tullut kelvollista eläjää", oli Hirvi sanonut Lailalle, kun tämä muisteli Joukoa.
Ja kerran, kun Laila oli ratkennut itkemään muistaessaan Jouon hirveää kuolemaa, oli Hirvi lohduttanut:
"Hänen kuolemansa oli ihan tavallinen juopon kuolema. Ei vähääkään huonompi. Semmoisia kuolemantapauksia on aina tapahtunut ja tapahtuu. Eikä käy ketään siitä syyttäminen. Juoppojen se on oma syy…"
Ja kyllä Lailakin myönsi, että niin oli.