Mutta miksi hänen tuntonsa ei sittenkään päässyt rauhaan? Miksi Jouon muisto vaivasi öin päivin ja korvissa aina soi niin kummallinen ääni kuin haudasta tulleena? Varsinkin sen jälkeen kun Hirvi karkasi, oli Jouon muisto alkanut vaivata Lailaa. Kun hän vertasi Hirveä Joukoon, oli erotus hirveän suuri…
Jouko ei olisi tehnyt niinkuin Hirvi teki.
Hän se vasta oli konna ja kelmi!
Voi hirveää!
Mitä hän oikeastaan oli ajatellut mennessään toisiin naimisiin? Sehän tavallaan todisti, ettei hän ollut Joukoa rakastanutkaan, koska saattoi antaa rakkautensa toiselle, jonka ulkonainen kauneus ja sirot muodot miellyttivät.
Pettynyt hän oli kaikessa!
* * * * *
Laila oli alkanut laihtua. Hän tunsi kummallista pahoinvointia eikä saanut öillä unta ensinkään. Kun hän koetti ummistaa silmiään, ilmausi Jouon kalpea haamu heti hänen eteensä, väliin surumielisenä ja itkevänä, väliin juovuksissa, silmät toljottaen päässä ja kasvot kalpeina.
Lopulta hän ei enää jaksanut ollenkaan nousta vuoteelta. Ei tiennyt, mikä oikeastaan vaivasi, mutta semmoinen voimattomuus oli, ettei jaksanut mitään selvää ajatellakaan.
"Yleisen heikkouden" oli lääkäri sanonut olevan.