Jos hän jolloinkin tapasi jonkun vanhoista ylioppilaskumppaneistaan ja tämä sai Lailan puhumaan, ei Laila koskaan ottanut puhuakseen entisyydestään, ei kummastakaan miehestään, vaan kertoi mieluummin tulevista päivistään, jolloin hän kuvaili tekevänsä jotakin suurta ja kuolematonta. Parhaille ystävättärilleen hän oli uskonut suurena salaisuutena, että hän valmisteli laajaa murhenäytelmää.
Kun hänen kaiken muun lisäksi nähtiin kulkevan lestadiolaisten kokouksissa ja seurustelevan heidän kanssaan, alettiin häntä pitää epänormaalina.
Joulunpyhinä Laila kävi kovaa taistelua, istuessaan yksin kamarissaan. Koko maailmalle hän oli kiukustunut. Kaisa-sisaren kirje oli vaikuttanut häneen masentavasti, ja hän oli päättänyt, ettei sinä ilmoisna ikänä anna sukulaisilleen mitään tietoa itsestään eikä koetakaan palata lapsuutensa kotia näkemään…
Näinä pitkinä joulunpyhinä, jolloin koko kaupunki iloitsi ja riemu raikui kaduilta ja rakennuksista, istui Laila yhä yksin, vihan ja kostonhimon temmeltäessä hänen sydämessään. Ja vähäväliä hän teki itselleen kysymyksen:
— Kenen on syy, että olen joutunut näin onnettomaksi ja yksinäiseksi?
Eikä kertaakaan saanut siihen vastausta.
Oliko hänessä itsessään syy? Eikö hän aina ollut tehnyt niinkuin oli uskonut olevan oikein? Eikö hän ollut totellut kokeneempia ihmisiä? Oli!
Mutta muut ihmiset ne sittenkin olivat hänen onnettomuuteensa syypäät. Miksi hän kuunteli muita eikä tehnyt itselleen selväksi, kuinka olisi meneteltävä. Ei koskaan ajatellut loppuun mitään asiaa, vaan turvausi juuri tärkeimmässä kohdassa muiden apuun ja teki muiden mielipiteiden mukaan!
Mistä oli häneen tullut tuo pehmeys, tuo saamattomuus? Isä oli vankka ja järkähtämättömän päättävä, luja ja tunteeton kuin kuollut kallio. Mutta äitivainajan sanottiin olleen lempeä ja hiljainen nainen, joka vuodatti salaa kyyneliä, kun tunteeton, kylmä mies loukkasi hänen hellimpiä tunteitaan… Laila ei muistanut äitiään kuin hyvin vähän, ei paljon muuta kuin suuret siniset silmät, joista äiti kuivasi kyyneliä…
Usein hän teki senkin kysymyksen itselleen, miksi ei hänkin, samoin kuin muutkin hänen ylioppilasystävänsä, jatkanut lukujaan. Voisi olla nyt jo hyvässä asemassa, ehkä lääkärinä kuten Niemen Olgakin, joka oli kotipitäjäläisiä. Mutta oli niin kummaa jo kouluaikana, että kaikki pojat rakastuivat häneen, ja kun hän ensi kerran painoi ylioppilaslakin päähänsä, huusivat kaikki: