Kun pääsisin hyvään alkuun. Kertoisinko ensin tyttövuosiltani jotakin ja sitten vasta aloittaisin lyhyen onneni ja surullisen elämäni tarinan?
En tiedä. Mutta eihän minulla olekaan kiirettä. Kirjoitan vähän päivässä, elän muistoissani jonkun hetken. Siten saan ajankin nopeammin kulumaan.
Niinpä niin. Huomenna tulee vuosi siitä, kun palasin lapsuuteni kotiin, isä-vanhan luo. Kuinka hän on minun poissaollessani vanhentunut ja harmaantunut! Vanhus rukka! Kuka tietää, kuka osaa sanoa, mitä hän on minun vuokseni kärsinyt! Minä näen sen hänestä, vaikkei hän siitä mitään ole virkkanut. Tunsin sen silloin, kun hän otti minut syliinsä niinkuin ennen pienenä tyttönä, painoi rinnalleen ja sanoi:
"Laila rukkani… isän oma lemmitty…"
Ja kuitenkin olin tehnyt vastoin hänen tahtoaan, tuottanut hänelle kauheita kärsimyksiä. Mutta hän ei ole sanallakaan minua siitä muistuttanut, ei sanallakaan kajonnut siihen aikaan, jonka olen ollut naimisissa. Hän kärsii vieläkin nähdessään, että minä suren. Kokeehan hän minulle välisti laskea leikkiä niinkuin ennenkin, koulutyttönä ollessani, saadakseen minut hetkeksikään hymyilemään… Mutta hymy on huuliltani ainiaaksi kadonnut ja ilo mielestä mennyt…
Vuoden olen siis ollut kotona mustien muistojeni kera.
Kuinka leuto ja lämmin toukokuun ilta nyt on! Kas vain, kun koivujen urvut alkavat vihannoida. Nyt on touon aika. Maamiehellä on kiire… Isä lienee vielä vainiolla. Kuinka hän jaksanee vielä, vanhus rukka? Aamusta iltaan hän touhuaa väkensä kanssa, ja kuitenkin on iltaisin vielä virkku…
Vasta tänä vuonna olen tullut ajatelleeksi isän kohtaloa. Eivät ole olleet hänenkään päivänsä pelkkää iloa, ja kyllä hän on toiveissaan pahoin pettynyt — siitä olen varma.
Eilen illalla ennen maatapanoa hän tuli luokseni tänne kamariini, kuten hänellä on tapana tehdä. Mutta hän oli tavallista totisempi ja vähäpuheisempi.
"Jopa minä mielelläni antaisin isännyyden nuorempiin käsiin. Väsymys ja uupumus saavuttaa ikäpuoleen", sanoi hän.