Kun minä siihen huomautin, ettei hänen pitäisi itse niin raataa, vaan ruveta vanhaa ruumistaan säästämään, virkkoi hän alakuloisesti:
"Miksei suonut Jumala minulle yhtään poikaa, joka olisi jatkanut työtäni tässä talossa!"
Minä aavistin hänen ajatuksensa, ja minun tuli niin sanomattomasti sääli häntä; juoksin itkien hänen kaulaansa. Hän otti minut vankkaan syliinsä, painoi rinnalleen ja kuiskasi:
"Laila lapseni, rakkaimpani, kun isän toivo sinussakin raukesi."
Mutta nähdessään, kuinka katkerasti minä rupesin itkemään, hymyili hän, silitti hiuksiani ja lohdutteli:
"Älähän nyt sure… olethan nyt iloni vanhuuteni viimeisinä päivinä!"
Minä aavistan, mitä isä ajattelee. Usein ajattelen minäkin sitä. Miksi piti kohtalon olla näin kova? Olenko minä sitten huonoin ihminen maailmassa, kun Jumala on näin minua rangaissut! En voinut toisin tehdä, ja vaikka pääsisin takaisin siihen iltaan, jona Joukoon tutustuin, tekisin vieläkin samoin. Niin äärettömästi rakastan häntä yhä, rakastan häntä tuonne kylmään hautaan, jossa hänen runneltu ruumiinsa lahoo…
Mutta jos onnettomuus ei olisi tapahtunut, jos hän olisi terveenä ja toivovana päässyt tänne maaelämän yksinäisyyteen, olisi hän parantunut, tullut kelpo isännäksi ja helläksi isäksi…
Miksei jäänyt minulle muistoa hänestä? Jospa minulla olisi hänen lapsensa, jolle saisin tuhlata rakkauteni ja hellyyteni ja jonka saisin kasvattaa hyväksi ja jaloksi mieheksi! Ei suotu sitäkään minulle, en kyennyt äidiksi.
Usein olen näinä päivinä, joina olen aikonut ryhtyä kirjoittamaan, ajatellut, kuinka hän olisi kirjoittanut, kuinka olisi aloittanut lyhyen romaanimme. Kerran hän siitä puhui, sanoi, että hän sinä yönä oli kokenut ja tuntenut enemmän kuin koko elämänsä aikana. Raukka, rakas Joukoni! Jospa tietäisit sinne pimeään, ahtaaseen hautaasi, kuinka Lailasi sinua vieläkin rakastaa! Miksi oli sinussa yhdistettynä kaksi niin kummallista vastakohtaa? Olit niin voimaton ja heikko — siinä yhdessä hirveässä asiassa — ja niin kertomattoman hyvä ja hellä, ahkera ja säästävä muussa elämässäsi…