Minä uskoin varmasti, että rakkauteni pelastaisi sinut, ja samaahan uskoit itsekin, uskoit ja luotit…
Niin. En tiedä oikeastaan kuinka aloitan. Nyt kuitenkin lähden vähän virkistymään. Isäkin näkyy tulevan vainioilta. Miltähän näyttäisi, kun Jouko kävelisi hänen vieressään, pieksut jalassa ja lippalakki päässä! Hän se on tämän ison talon isäntä, näiden laajojen laitumien omistaja, tämän hyvin hoidetun Koskenkorvan kartanon haltia!
Se on Jouko, nuorimman tyttären, Lailan mies!
Niin, niin. Minun mieheni, minun rakastettuni, hellä ja hyvä mieheni!
Väki on illastanut. Isä on ollut verrattoman hyvällä tuulella. Kun hän syödessämme huomasi, että olin vaipunut ajatuksiini, aloitti hän merkillisen keskustelun. Niin avomielisesti hän ei ole koskaan ennen minulle puhunut. "Sitä Joukoasi sinä, Laila parka, aina vain suret…" Nähdessään kyynelten nousevan silmiini hän jatkoi: "Suren minäkin. Liian hyvä hän oli kuolemalle ja alhaisen himon orjaksi. Tiedätkö, Laila, että minulla on Joukosi entisyydestä paljon tietoja, enemmän kuin sinulla. Jos minä olisin silloin tiennyt, jos olisin osannut aavistaa, että hän koulunkäyntiaikanaan teki kesät kovaa maatyötä, ansaitakseen toimeentulonsa seuraavaksi talveksi, en olisi päästänyt häntä talostani. Miksi pitikin minun olla niin sokea… se on rangaistukseni. Olen ollut minäkin liian ylpeä, ja Jumala tahtoi masentaa kunnianhimoni. Mutta sinun parastasi minä tahdoin sokeudessani katsoa, Laila parkani…!"
Isän puheesta tulin äärettömän liikutetuksi. En oikeastaan tiedä, en osaa sanoa, mitä tunsin. Se oli kuin tuskan ja ilon sekaista temmellystä, joka sydämessäni mellasti. Hyvä Jumala sentään, kuinka onneton olen! Ja kuitenkin tunnen, että suuri, kivinen paino on hartioiltani pudonnut, kun tiedän, että isäkin siunaa oman rakastetun Joukoni muistoa…
Tästä puolin puhelemme hänestä usein, niin, aina kun olemme kahden kesken…
En ole voinut tiedustella isältä enempää. Mutta huomenna aloitan puheen. Mistä ihmeestä isä on saanut tietoja Jouon entisyydestä? En voi arvata, sillä minun tietääkseni isä ei tiedä, mistä Jouko oli kotoisinkaan. Ei hän ainakaan minulta ole sitä kysynyt. Selvän siitä kuitenkin otan…
Minusta on nyt oloni paljon helpompaa. Olen kuin likempänä isää, tuota kovakasvoista, rautaista vanhusta, joka ei koskaan ole antanut hellempien tunteittensa vietellä itseään järjen kylmältä polulta. Kukapa kuitenkaan osaa arvata, mitä hän sydämessään on tuntenut tänä kuluneena vuonna? Ja epäilemättä hän on kovaa kokenut, sillä hänen hiuksensa ovat harmaantuneet ja otsarypyt ovat tulleet syvemmiksi ja ikäänkuin veltostuneet…
Olen käynyt ulkona, kävellyt pitkin peltojen pientareita ja nauttinut tästä valoisasta, lempeästä yöstä. Olen onnellinen saadessani yksin kulkea ja yksin nauttia muistoistani. Kuinka olenkaan kiintynyt tähän laajaan, avaraan Pohjanmaahan ja tähän rakkaaseen lapsuuteni kotiin! Kävin taas siinäkin… tuolla tuuhean koivun alla veräjän pielessä, jossa ovat ihanimmat muistoni ja jossa hän…