Minun on iltaisin ollut hyvin vaikea saada unta. Usein olen valvonut aamupuoleen yötä, enkä oikeastaan ole tiennyt, missä ajatukseni ovat harhailleet. Mutta nyt tunnun väsyneeltä, ehkä yön lepo virkistää voimiani ja antaa ajatuksilleni vauhtia. Sillä huomenna olen päättänyt alkaa kirjoittaa. Nousen aamulla jo silloin kun väki menee työhön. Varhain aamuisin sanoi Joukokin parhaat kuvauksensa kirjoittaneensa…
II.
Isäni on usein sanonut, että olen tullut äitivainajaani. Olen aivan kuin äiti oli nuorena. Äiti armas! Eläisit vielä, niin kyllä kykenisit Lailaasi lohduttamaan, tietäisit voiteita sydämeni haavoihin. Sinä olit niin lempeä ja hyvä, siksi kutsui Jumala sinut luoksensa. Mutta Lailasi jäi tänne maailman kovuutta kokemaan. Äidiltä minä olen perinyt haaveksivan luonteeni ja koko olemukseni. Ei ole minussa hituistakaan sitä rautaista tahtoa eikä sitä luonteen lujuutta, joka on isäni luonteen peruspiirre. Minä muistan kerran, — mutta sehän tulee näkyviin kuvauksessani, — että menettelin oman mieleni mukaan, huolimatta mistään. Silloin minä tunsin, että saattoi minussa kuitenkin olla jotakin helskettä isänkin luonteesta.
En ole tullut koskaan isältä kysyneeksi, miksi hän tahtoi juuri minua kouluuttaa. Tai oikeastaan en ole tahtonut, sillä minä luulen, että hän on sitä moneenkin kertaan katunut. Siskoni, Kaisa, olisi ollut sopiva lukutielle. Hän on perinyt isältä verrattoman muistilahjan ja hänen rautaisen tahtonsa…
Minulla ei oikeastaan olekaan koskaan ollut halua lukea. Mutta kun aavistin isäni tahdon, tiesin, että hän kunnianhimossaan tahtoi saada nuorimman tyttärensä ylioppilaaksi, niin koetin edes siinä noudattaa hänen mieltään.
Muistan kuinka isä tuossa kujalla tuli avoimin sylin vastaani, kun minä ylioppilaslakki päässä palasin Helsingistä!
Näin selvään, että hänellä oli rohkea unelma toteutunut, ja silloin hän otti minut niin hellästi syliinsä, etten koskaan sitä unhota.
"Laila lapseni, rakkaimpani, kuinka oletkin tullut tänä viime talvena äitivainajasi näköiseksi", sai hän mielenliikutukseltaan vain sanotuksi, ja minä näin kyyneliä hänen silmissään…
Silloin minäkin olin onnellinen, onnellinen koko sen kesän. Mutta syksyllä tuli hän, Jouko Vartto. Jouko! Jouko! Kuinka tuo nimesi on vieläkin rakas minun kirjoittaa, vaikka runneltuna makaat haudan povessa. Hyvä Jumala, etten voinut pelastaa sinua itselleni ja isänmaalle!
Olinhan kuullut paljon hänestä puhuttavan, Jouko Vartosta, suurilahjaisesta ja rohkeasta kirjailijasta, olin kuullut, mutta paljasta hyvää. Olin lukenut hänen kirjoituksiaan, olin tarkoin tutkinut hänen surunvoittoisia kuvauksiaan sielun ja sydämen syvyydestä, ja ajatuksissani olin ikäänkuin rakastunut häneen. Sillä minusta näytti, ei, minusta tuntui aivan selvästi siltä, että hänen sydämensä oli hehkuvaa lempeä, hänen tunteensa tulista tulta ja hänen mielensä herkkä ja haaveksiva, notkea ja pehmeä kuin vaha. Varmaankin semmoisen miehen rakkaus olisi suuri ja sielukas, uhrautuva ja puhdas… niin silkin hienoa ja taivaan ihanaa! Semmoista mielessäni kuvittelin, ja kuta enemmän ja tarkemmin tutkin hänen kirjoituksiaan, sitä enemmän innostuin hänen persoonastaankin. Olin näkevinäni hänet päivilläkin, tuon lempeän, yksinäisen ja rakkautta janoavan miehen, ja öisin hän oli unimaailmani uljas sulho, joka vartioitsi lemmittyänsä…