Kun sitten yhtäkkiä kuulin, että hän oli liikkeellä, kulkemassa läpi tämän kotiseutuni, heräsi minussa villi riemu, ja minä tunsin suloisen tuskan vihlovan sydämeni sisintä. Minun piti päästä häntä näkemään, piti saada pusertaa hänen kättänsä ja kerrankaan katsahtaa hänen silmiinsä… Olin aivan kuin poissa suunniltani enkä välittänyt muista miehistä mitään.
Hyvä Jumala sitä hetkeä, jolloin häntä lähestyin! Luulin sydämeni ponnahtavan pois rinnastani, luulin kaatuvani lattialle…
Oikein olin sittenkin arvannut, oikeat olivat aavistukseni olleet. Hänen täytyi olla erilainen kuin muut ihmiset, suurempi ja täydellisempi kuin ne, jotka puhuivat vain jokapäiväisistä asioista.
Ja niin hän olikin.
En ollut monta sanaa hänen kanssaan vaihtanut, en ollut kuin yhden ainoan kerran vilkaissut hänen silmiinsä, kun tunsin häntä rakastavani. En rakastunut juuri hänen persoonaansa, vaan hänen äänensä sointuun ja siihen viehättävän surumieliseen ilmeeseen, joka oli ikäänkuin lyönyt leimansa jokaiseen hänen liikkeeseensä…
Minun on aivan mahdoton kuvata tai sanoa, mitä hänessä oikeastaan rakastin enimmin: hänen suuria sielunlahjojaanko vai sydämensä hyvyyttä? Vai rakastinko siksi, että hän oli niin hellä ja hyvä ja siksi että jokaisessa hänen sanassaan tuntui vavahtelevan sielun väräjävä ilme?
Niin, en tiedä.
Mutta sen minä tiedän ja siitä olen varmakin, että sinä iltana, kun kauan olimme puhelleet, oli hänessä jotakin aivan haltioitunutta. Hän sanoi sen itsekin, ja kyllä minäkin sen näin. Hän puhui minulle muutamia sanoja nuoruudestaan, kertoi orvosta, yksinäisestä elämästään ja siitä kuinka hän sai elämänvoimia omista tunteistaan, oman sydämensä syvyydestä.
Mieleeni ovat jääneet ne sanat, jotka hän minulle sanoi juuri silloin, kun laski kätensä olkapäälleni:
"Minä olen sinut ennen nähnyt… kerran pikkupoikana… korkean vuoren huipulla valoisana kesäyönä… ja nyt toisen kerran tämän tumman talvisen taivaan alla… Lailani… unimaailmani morsian…"