Hän puhui niin omituisella äänellä, hiljaa ja hillitysti, ikäänkuin olisi muistellut sitä näkyään pienenä poikana korkean vuoren päällä…
"Minä muistan sen tai oikeammin näen sen nytkin tämän tumman taivaan alla… On kuin aukenisi taivaanranta, kuin avaruus halkeaisi, ja minä näen selvään lapsuuteni näyn… näen sinun seisovan vaaran huipulla, katselevan alas vuoren juurelle… se olet juuri sinä, näen kasvotkin aivan selvään… Enkä ole muistanut tätä ennen kuin nyt… nyt juuri, kun tunsin, että sinä olet orvon ystävä ja heikon varjelija…"
Hän veti minut vierelleen ja unohtui siihen…
Minä lupasin olla orvon ystävä ja heikon varjelija, ikuinen ystävä…
Tämä kaikki tapahtui tuuhean koivun alla tuolla veräjän pielessä, jossa rakkain muistoni on.
Voi, että kerran vielä saisin elää sellaisen hetken, taivaan iloa ja riemua tuntien!
Sitä seuraavat päivät ja viikot olivat elämäni ihanimpia. Taivaan rauha ja sopusointu vallitsi sielussani, autuas onni asui sydämessäni. Saatoin istua tuntikausia ja muistella mitä hän oli sanonut, saatoin nauttia hänen muistostaan juuri kuin hän olisi ollut elävänä vieressäni…
Luin hänen kirjeitään sataan, tuhanteenkin kertaan, aina vain saaden niistä samaa nautintoa. Minulle selvisi vähitellen, että edessäni oli suuri tehtävä: minun piti pelastaa hänet, säilyttää hänet ja tehdä hänestä isänmaansa jalo poika. Olihan siinä ihannetta yhden naisen toteutettavaksi!
Sillä sitä hän ei salannut minulta, että hän oli heikko, niin heikko kuin pakkasen panema oljenkorsi, joka kaatuu vähimmänkin viiman puhaltaessa. Suuret surut ja katkerat kokemukset olivat hänen tahtonsa murtaneet, ryöstäneet tyystin sen voiman ja tehneet hänestä — juopon.
Voi, minkätähden piti hänessä olla yhdistettynä ääretön rikkaus saastaiseen likaisuuteen!