Laila kysyi sen hellällä äänellä, ikäänkuin olisi aavistanut, että
Jouko sinne ikävöitsi.
"Kaipaan kovinkin, muistan sitä aina. En rakastu koskaan tähän Pohjanmaahan enkä jäiseen meren henkeen. Metsä ja kiveliö ovat kotoni, sinne mieleni minun tekevi laulun laajaan kotimaahan. Sinne me vielä kerran, Lailani, muutammekin!"
Jouko puhui ikävöivän äänellä, ja Lailasta näytti siltä kuin hän olisi hengessään nähnyt Karjalansa…
"Ehkä toivomuksesi kerran toteutuukin", toivoi hänkin.
Ja laulellen hän kävi toimiinsa, Jouon istuessa pöytänsä luona jotakin kirjoitellen.
2.
Aamupäivät Jouko viipyi toimistossa, ja Lailan oli silloin yksin ikävä olla.
He olivat jo tällä lyhyellä ajalla, asuessaan heille molemmille oudossa kaupungissa, saaneet kosolta tuttavia. Jouko oli kyllä lausunut toivomuksenaan, etteivät he rupeaisi seurustelemaan kenenkään kanssa, eläisivät vain kahden omaa elämäänsä. Mutta tuttavuuksia oli sittenkin tullu. Ensiksi insinööri Saarisen perheessä, kun Saarinen itse oli karjalainen samoin kuin Joukokin. Saarisen perheen kautta tuli muita tuttavia, niin että niitä pian oli aivan liiaksi, Lailankin mielestä.
Rouva Saarinen oli melkein jokapäiväinen vieras Lailan luona.
Aamupäivällä hän usein tuli, silloin kun Jouko oli toimistossa.
"Nuoren rouvan tulee ikävä istua yksin, kun aviomies on poissa… Lähdin sinua tervehtimään. Muistan kuinka pitkät minun päiväni olivat avioliittomme alussa kun Saarinen viipyi matkoillaan viikoittain", tervehti hän tullessaan. Olihan Lailalle hauskaa saada puhekumppani, mutta kuta useammin rouva Saarinen tuli, sitä rohkeammaksi ja puheliaammaksi hän kävi. Ja Laila oli huomaavinaan, että rouva Saarinen piti ikäänkuin pesänkirjokusta heidän huonekaluistaan, jotka olivat huonot ja vanhat, ja että hän aina tarkasteli tunkeilevasti joka nurkkaa. Mutta ei kuitenkaan mitään virkkanut.