Rouva Saarinen oli lihavahko keski-ikäinen ihminen, jonka kasvot olivat pulleat, mutta ilman väriä; leuassa ja vasemmassa poskipäässä oli iso, musta syylä. Hän pukeusi loistavan komeasti ja käyttäytyi kuin ylhäinen nainen. Hänellä oli "aatteita", ja niiden toteuttamiseksi hän elikin, sillä heillä ei ollut yhtään lasta. Hän olikin välttämätön henkilö kaikissa yhdistyksissä, verraton puhuja ja tulinen raittiuden ystävä.
"Kun me muutimme tähän kaupunkiin, ei täällä ollut raittiusseuraakaan, kaikki oli porvarien ja viikinkien vallassa; mutta nyt ovat jo asiat toisin, ja me suomalaiset olemme nyt enemmistönä. Oikeastaan on sekin aivan mieheni ansiota, että 'Pohjanmaan Sanomat', jonka toimituksessa miehesikin nyt on, pääsi elämään…"
"Te olette jo niin paljon ehtineet saada aikaan, teillä on takananne suuri työ… Mitähän minä voisin kansani hyväksi?" sanoi Laila hiljaisella äänellä.
"Voi, vielä on meillä pitkä ja vaikea taival edessämme, vielä on viinan valta suuri, ja kurjuus ja köyhyys. Me tarvitsemme paljon nuoria ja vereksiä voimia suuren, ylevän aatteemme toteuttamiseksi. Sinullakin, Laila, on suuri tehtävä, sinulla on hyviä edellytyksiä asiasi menestymiseksi. Sinulla on koulusivistystä ja lahjoja. Nuoren elämäsi sinä uhraat suuren aatteen palvelukseen… silloin se on kaunista, ihanaa elämää… Sinä, joka olet maalla kasvanut ja syntynyt, et ole nähnyt, et ole kuullutkaan kaikesta siitä kurjuudesta, jonka viina tuottaa ja jonka vallassa vielä on köyhä, rakas Suomemme. Mutta minä, joka olen kaupungissa syntynyt, kasvanut, minä tiedän. Olen itse kokenut, sillä isäni oli juomari, ja me lapset saimme nuoruudessamme paljon kärsiä…"
Puhuessaan lapsuutensa muistoista rouva Saarinen ratkesi itkemään, itkun seasta selitellen Lailalle kurjuutta, jonka läpi hän oli elänyt. Lailallekin nousivat kyyneleet silmiin.
Siitä näytti olevan helpotusta rouva Saarisellekin, sillä hän kuivasi kyyneleensä ja alkoi iloisemmalla äänellä selittää:
"Olen kuitenkin Jumalalleni kiitollinen siitä, ettei minun ole tarvinnut mieheni suhteen mitään kokea. Insinööri on ollut raitis lapsuudesta asti, ja hän onkin innokkaimpia raittiusmiehiä paikkakunnalla. Mutta minä tiedän täälläkin monta virkamiesperhettä, monta kotia, joissa kyyneleet ovat kastikkeena ja suru pöytäliinana. Olen kuitenkin nyt niin iloinen, että olemme päässeet näinkin pitkälle raittiusasiassamme. Ajattele: enemmät puolet kaupungin työväestöstäkin kuuluu raittiusseuraan, samoin herrasperheistäkin."
Laila kuunteli rouva Saarisen puhetta innokkaasti, ja kuta pitemmältä hän puhui, sitä enemmän sai Laila vakaumusta, että hänenkin elämällään on suuri tehtävä.
Taivas, jos rouva Saarinen tietäisi, että Jouko on ollut juoppo!
Lähtiessään rouva Saarinen painoi Lailan kättä lämpöisesti ja virkkoi: