"Sinusta, Laila, minä toivon voimakasta ja innokasta taistelutoveria."
Laila lupasi koettaa parhaansa.
Rouva Saarisen mentyä Laila alkoi mietiskellä. Nyt hän alkoi paremmin käsittää, mikä jalo ihminen rouva Saarinen oli. Koko elämänsä hän oli uhrannut kauniin aatteen hyväksi, ja yhtä taisteluhaluinen, yhtä ponteva ja varma voitostaan hän oli vieläkin.
— Kun saisi Jouonkin niin innostumaan! Minun pitää koettaa parhaani, sillä olen varma siitä, että kun Jouko vain kerran oikein lämpenee, hän ei heitä asiaansa. Mutta minun täytyy juuri ensi kerralla puhua rouva Saariselle, että hänkin jonkun kerran ottaisi haastellakseen asiasta Jouolle. Todellakin, se on oiva keksintö! Jouko ei varmaankaan voi kieltäytyä rupeamasta arpajaisissa puhujaksi, kun rouva Saarinen pyytää.
Jouko yleensä puhui hyvin vähän raittiusasiasta. Välittikö hän siitä niin vähän, vaikka hän viinan takia oli niin äärettömästi saanut kärsiä? Vai eikö hän tahtonut muistaakaan enää, että tuota kirottua lientä oli olemassa? Kuuluihan Joukokin raittiusseuraan, kävi mielellään iltamissa, mutta ei vielä ollut asian hyväksi mitään yrittänyt. Hän ehkä piti liiaksi outona ympäristöä ja vieraina ihmisiä eikä sen vuoksi ollut toimiin ryhtynyt. Mutta ehtipä vielä.
Laila ihan paloi innosta saada Jouolle selittää, mitä rouva Saarinen oli käydessään sanonut ja mikä ylevä henki hänessä asui.
Kun Jouko puolenpäivän aikana palasi toimistosta, oli hän reippaalla ja iloisella mielellä, jollaisena hän joskus esiintyi. Ja sellaisina hetkinä Jouko oli hupainen ja hauska, saattoi olla sukkela ja ivallinen, ja silloin hänen laihat kasvonsa värähtelivät älyn hienoista väreistä, samalla kun silmissä leimusi kirkkaan järjen säihkyvä valo.
Semmoisena Laila häntä rakasti ja ihmetteli, mikä ääretön voima olikaan tuossa hennossa varressa.
Kun Laila selitteli, mihin kaikkeen rouva Saarinen oli kehoittanut, kuunteli Jouko tyynesti, mutta kun Laila oli lopettanut, virkkoi hän olkapäitään kohottaen:
"No, sillä vanhalla suulaalla akalla nyt ei muuta työtä olekaan."