"Hyi, kuinka saatat olla paha!"
"Totta se on", jatkoi Jouko sitten vakavammin. "Suuri ja ylevä on aate, jota hän palvelee, ja hänen tarkoitusperänsä ovat epäilemättä hyvät. Ja käytännössä sopivat juuri sellaiset henkilöt kuin rouva Saarinen aatettaan toteuttamaan. Hän on käytännöllinen toimiva nainen ja ikäänkuin luotu asiansa palvelukseen. Todenteolla minä kunnioitan sellaisia naisia, joiden henki tähtää ylöspäin ihmiskunnan ja isänmaan hyväksi. Mutta en voi kieltää itseltäni enkä sinulta, Laila, että minun nähdäkseni kaikista sellaisista naisista katoaa naisellisuus, katoaa se lempeys ja pehmeys, jonka pitäisi olla oikean naisen, puolison ja äidin tunnusmerkki. Kuinka kova on sellaisen naisen helma ja kuinka kalsea hänen katseensa! Ei merkkiäkään siitä ihanasta avusta, jonka Jumala on häneen luonut ja jota hänen tulee käyttää puolisona ja äitinä. Minä uskon, että kylmä ja kova on sellaisen naisen helma, niin kylmä, ettei lämpiä siinä se, joka lohtua ja apua tarvitsee… Ymmärrätkö minua, Lailani?"
"Kyllä minä vähän", vastasi Laila melkein arasti.
Oikeastaan hän ei kuullutkaan Jouon sanoja. Hän kuunteli vain muuten miehensä puhetta. Sillä Jouko oli kaunis ja suuri puhuessaan, puhuipa mitä hyvänsä. Hän innostui aina siitä, mistä puhui, ja puhui ainoastaan siitä, minkä piti jalona ja oikeana.
"Sinun tulee ymmärtää minua oikein, Lailani", jatkoi hän kerran alkuun päästyään. "Minä tarkoitan sitä, että naisen oikea maailma, oikea tehtävä on kodissa eikä sen ulkopuolella… tarkoitan, että on miehiä, joille aarteittensa uhriksi joutuneet naiset ovat kauhistus… sanalla sanoen, etteivät nämä ole enää naisia, mutta kyllä valoja, jotka ikäänkuin kuolleen katulyhdyn loiste näyttävät tietä kulkijoille. Sellainen valo ei lämmitä, vaikka se valaisee… Kodin permanto voi olla siisti ja moitteettoman puhdas, mutta se on sittenkin kylmän ja kolkon näköinen, ellei siitä joskus lakaise roskia lempeän naisen pehmeä luuta… Maailma kyllä on paha ja syntiä täynnä, ja minä uskon, että juuri naiset tekevät maailman onnellisemmaksi, mutta silloin heidän pitää olla kotona ja alkaa alusta: kasvattaa lapsistaan parempia ihmisiä maailmaan. Kodeissa on ihmisten onnen siemen kylvettävä, ja kodin täytyy olla se ihmelinna, josta rakkaus lähtee ja säteilee aikojen loppuun asti… Minulla on omat käsitykseni asiasta… Ymmärrätkö minua vähääkään?"
"En minä sinua nyt oikein ymmärrä", sanoi Laila kuin pettyneenä. "Etkö sinä siis myönnä, että ainoastaan rakkaudesta ihmisiin ja yhteiskuntaan naiset voimiaan uhraavat? Kuulisitpa rouva Saarisen sanovan…"
"Myönnänhän, että rakkaudesta he sen tekevät… Mutta on siinä vähän muutakin… Onkos sinulla kahvia valmiina?" tokaisi Jouko sitten, naurahti vähän ja tarttui Lailaa keskeltä molemmin käsin kiinni. "Mutta kauniimmat, somemmat ovat naiset sittenkin näin talon toimissa kuin pöytien ja pulpettien takana", ihaili hän ja nosti Lailaa korkealle lattiasta. "Voi, kun saisimme mökinkään sinne Karjalaan… olisipa meillä kolme, neljä lehmää ja minulla hevonen… en kaipaisi enää mitään lisäksi! Ja työlläni minä sinut elättäisin… Olen ollut kova maamies aikoinani…"
"Mutta sitten jäisivät sinun aatteesi toteutumatta… ja kuinka kävisi sen laajan teoksesi Karjalan kansan elämästä!"
"Siellä ne vasta kypsyisivätkin, siellä vasta ajatukseni saisivat vauhtia ja tunteeni tulta…"
"Et pidä tästä kaupungin elämästä?"