"Minusta tämä on hirveätä, enkä sitä kummana pidäkään, sillä kaikkein surkeimman ajan olen viettänyt, suurinta kurjuutta tuntenut juuri kaupungeissa. Pois tahtoisin, enkä koskaan kävisikään kaupungeissa."
"Maalla minäkin tahtoisin elää, mutta Pohjanmaalla", sanoi Laila.
"Niin, ystäväni, kotoisen kuusen kuiskaus on kaikkein ihaninta…"
"Niin… tai koivun…"
"Voi, niin, niin… Sinä muistat suurta valkokylkistä koivuasi siellä kotisi veräjän pielessä…"
"Sitä muistan… Se ilta oli niin ihana…"
* * * * *
Illalla Laila läksi käymään Saarisella, ja Jouko jäi yksin kotiin kirjoittelemaan.
Saarisella oli kutsut; oli rouvan, Cecilian, nimipäivä, jolloin kaikki rouva Saarisen naistuttavat tulivat onnittelemaan.
Laila oli pukeutunut hienosti ja aistikkaasti, liian komeasti ollakseen vain köyhän sanomalehtimiehen vaimo. Siellä oli paljon outojakin naisia, joihin Laila nyt ensi kerran tutustui.