Rouva Aalto ei vastannut siihen, mutta kun rouva Saarinen näytti odottavan lisäselvityksiä, virkkoi hän ainoastaan:
"Niin se vain minun elämässäni on ollut. En osaa sitä sen paremmin selittää. Sen ainoastaan tiedän, että paha ei miesvainajani minulle ollut…"
Mutta nyt innostui opettajatar Saksinenkin, joka tähän asti ei ollut muuta kuin kuunnellut. Hän oli elähtänyt vanhapiika, pitkä ja luiseva, kasvot kuin kivestä ja kädet pitkät ja jäntevät.
"Minä uskon hyvin mahdolliseksi kaiken sen, minkä ystävättäremme Hilda Aalto miesvainajastaan kertoi", aloitti hän, mutta vaikka hän koetti saada ääneensä lempeyttä ja sointua, tulivat sanat kuivina ja voimattomina ikäänkuin ulkoa opittua läksyä lukiessa, ja ylähuulessa olevat pitkänlaiset partakarvat liikahtelivat silloin omituisesti. "Miksi ei voisi olla sellaisia juoppoja? Minä tunnen ihan samanlaisen miehen, hänen nimeään en tahdo tässä mainita, miehen, jossa ei kerrassaan ole mitään muuta vikaa. Selvänä ollessaan hän on ahkera ja säännöllinen, mutta kun hän on ruvennut juopottelemaan, eivät häntä pidätä taivaan eivätkä maan voimat. Hän katuu kyllä, mutta lankeaa uudestaan, hän kiroaa viinaa ja soisi sen tuhannen penikulmaa maan alle. Mutta kiusauksia hän ei kykene vastustamaan. Mitä opettaa meille tämä? Se selvästi näyttää, että viinanhimo on voittamattoman voimakas; kun sen orjaksi on joutunut, niin näyttää kuin ei mikään, ei suurin sydämen ja sielun muutoskaan voisi sitä kuolettaa. Juomarin tila on hirvittävä, surkea ja surkuteltava. Viinanhimo on niin väkevä, että juomari kadottaa kaiken tahtonsa jo silloin, kun hän tuntee viinan lemua sieraimissaan. Juomarit ovat sairaita, ja juoppous on tauti, itse tartutettu. Ei ole mitään toivoa, ei edes mahdollisuuttakaan toivoon, että juoppous loppuu, ennenkuin täydellinen kieltolaki on olemassa. Silloin katoaa tauti kuin itsestään, silloin alkaa uusi onnellinen aika koko maailmassa… Mutta äskeiseen palatakseni ja siihen, jota oikeastaan tarkoitin sanoa: sitä en koskaan usko hyväksi keinoksi, että juomaria kovuudella kohdellaan, olettaen, että juomari muuten on normaali. Siksi minä en hyväksy sitä tapaa, jota äsken arvoisa emäntämme esitteli…"
"Mutta, rakas Aurora, luuletko juoppojen sitten hemmottelemalla tapansa parantavan! Kun he näkevät, ettei heitä mistään muistuteta, uskovat he lopulta, etteivät heidän vaimonsa juoppoutta niin suurena vikana pidäkään…"
"En nyt juuri sitä tarkoittanut."
Nyt sekaantuivat kaikki keskusteluun, ja syntyi väittely. Laila yksin pysyi ääneti.
"Lausukaa tekin mielipiteenne!" virkkoi rouva Raappana Lailalle ja kävi hänen viereensä istumaan.
Mikä lieneekään ollut tuossa ihmisessä, kun hänen läsnäolonsa niin vaivasi Lailaa? Näytti niinkuin noiden vinossa olevien huulten takana olisi kokonainen maailma paljasta piruutta ja katkeruutta. Ja kuinka hänen silmänsä kiiluivat!
"Mistä minä tietäisin", vastasi Laila hänelle melkein arasti. "Kuuntelen nyt vain kokeneiden ja vanhempain ihmisten puheita. Tiedän niin vähän juoppoudesta, sillä kotonani en ole koskaan nähnyt viinaa liikuteltavan…"