Mutta joku syy hänellä oli. Ei hän muutoin olisi voinut muuttua noin alakuloiseksi.
Nythän heillä toki oli palvelustyttökin, ettei Lailankaan tarvinnut enää rasittaa itseään… Siitäkin huolesta Jouko oli päässyt…
Mutta mitä hän tarkoitti noilla puheillaan sinne Karjalaan muuttamisesta? Olisihan hullutusta hautautua sinne erämaahan eikä tietää muiden ihmisten riennoista mitään…
Ja miksi hän ei innostu mistään! Ei hän ole huvitettu kenenkään seurasta, ei milloinkaan halua Saarisellekaan, vaikka ovat Saarisen kanssa samasta pitäjästä kotoisin! Raittiusseuran iltamissakin hän enimmäkseen istua jurottaa yksin, tyytymätön ilme kasvoillaan…
Noita Laila mietiskeli, valmistellessaan lähtöään naisten yhteiseen työpaikkaan, kansakoulun työsaliin.
Mennessään hänen tuli kulkea insinööri Saarisen talon ohi, ja sinne hän tavallisesti matkallaan poikkesi, ottamaan rouva Saarisen kumppanikseen. Niin nytkin.
Insinööri, pieni, aran näköinen herra, tuli avaamaan ja toivotti tervetulleeksi.
Cecilia oli viimeistelemässä pukuaan, joutuisi juuri heti…
"Te naiset toimitatte täällä niin paljon, että täytyy oikein ihmetellä", lausui insinööri Lailalle ja käski istumaan. "Te uhraatte niin paljon aikaanne ja vaivaanne, että… Minä vain ihmettelen, miten kaikilla riittääkään aikaa olla niin paljon kotoa poissa…"
"Ei mikään uhraus ole liian suuri niin äärettömän ylevän asian hyväksi", sanoi Laila varmasti.