Insinööri oli erinomaisen kohtelias, kumarteli vähäväliä ja oli aina niinkuin olisi pelännyt jotakin iskua joko edestä tai takaa.
"Niinpä tietenkin, niin vain", myönsi hän heti Lailalle, mutta silmättyään ympärilleen hän virkkoi varmalla äänellä:
"Kyllä minä kuitenkin uskon, että suurimmaksi osaksi se on hukkaan tehtyä työtä…"
Mutta samassa tuli rouvakin, Cecilia, joka oli kuullut insinöörin viimeiset sanat.
"Mitä pappa nyt joutavaa jaarittelee!"
Insinööri tuli kuin tulisille hiilille, kumarteli Lailalle ja mutisi jotakin, että hänellä oli hyvin kiireellisiä töitä, — ja meni kuin rakkikoira huoneeseensa.
"Hän on semmoinen lammas, ettei hänen puheistaan ole lukua", sanoi Cecilia Lailalle kuin sivumennen. "Sissoo… nyt ollaan valmiit", hän lisäsi ottaen eteisen nurkasta ison nyytillisen ompeluksia.
Kun he ehtivät kadulle, lausui hän:
"Kävelemme tuolta rantakatua, että ehdimme vähän puhella." Ja he kääntyivät rantaan päin.
"Kuinka miehesi jaksaa?" kysyi hän sitten yhteen menoon.