"Me olemme hyvinkin hyvät toverit miehenne kanssa", selitti herra Hirvi, kun he ensin olivat muusta puhelleet. "Olemme luokkatoverit. Emme ole tavanneet toisiamme ylioppilaiksi tultuamme, emme ainakaan kahdeksaan vuoteen. Olen kuullut, että hän työskentelee sanomalehtimiehenä ja että hän nyttemmin on onnellisessa avioliitossa. On hauska kuulla vanhoista tovereista hyviä uutisia. Ja hauska on häntä tavata. Asioitteni vuoksi tuskin olisinkaan poikennut kaupunkiinne, ellei minulla täällä olisi ollut kahta vanhaa tuttavaa: kirjailija Jouko Varttoa ja insinööri Saarista…"
"Mutta meitä muistit, ha, ha", nauroi insinööri, joka oli kovasti mielissään vieraan tulosta. "Meitä muistit! Monta hauskaa on pidetty siellä kotipitäjässä, mutta vielä hauskempaa Helsingissä, ha, ha, ha."
Insinööri näytti olevan kuin irti maasta. Hän oli kuin isäntä ainakin talossaan, liikkui rohkeasti, heitteli tupakan tuhkaa mihin sattui ja istahti puhellessaankin mihin sattui. Eikä hänessä nyt näkynyt sitä arkaa, pelkäävää ilmettä niinkuin ennen. Ei hän nyt näyttänyt pelkäävän, että joku iskisi häntä edestä tai takaa päin.
"Hauskat ne sentään ovat muistella, ne entiset poikavuosien rohkeat hommat, ja vielä hauskempaa on tavata tovereita onnelliselta, olleelta ajalta", puheli hän, hyvin liikutettuna.
"Niin on. Eivät ne ajat enää koskaan palaja", virkkoi herra Hirvi surumielisesti.
Sitten hän kääntyi Lailan puoleen ja alkoi kysellä yhtä ja toista Jouon voinnista. Aikoi käydä tapaamassa.
"Hauska mies hän oli jo kouluajalla", muisteli hän, ja hänen valkoiset hampaansa hohtivat kauniisti tummien viiksien alta. "Hän sepitti pilarunoja opettajista, lauloi kaupungin neideistä ja koulupoikien ahtaasta elämästä. Hän oli koko toveripiirin hauskuus, ja me ennustimme hänelle suurta tulevaisuutta… Mutta vaikka hän muuten oli niin hyvä ja toveriensa rakastama, oli hän heikko viettelyksille ja seurusteli yhtä kernaasti huonojenkin kanssa… Niin… puhun vain tämän oikeastaan kiittääkseni häntä… Olen sydämessäni iloinnut, kun kuulin, että hän on löytänyt elämänkumppanin, sillä yksin hän ei pystynyt elämään, niin huojuva oli hänen luonteensa, niin rikas hänen kuvitusvoimansa. Hyvä, mutta heikko mies…"
"Niin vain, niin vain", myönsi insinöörikin. "Mutta hänellä onkin rouva kuin puhtain kulta, joka kuljettaa eksynyttä lammasta. Hyvä se on, hyvä se on, että heikoilla miehillä on lujat vaimot, eikös olekin?"
Hän kääntyi Lailan puoleen kysyvän näköisenä, pienten silmäin vilkkuessa vikkelään. Mutta samassa soi eteisen kello.
Laila nousi katsoakseen, rouvako sieltä tuli. Insinööri poistui sillä välin vieraansa kanssa omaan huoneeseensa.