"Rakas Laila, suo nyt anteeksi, että olet saanut odottaa. Kävin opettaja Raappanalla ja viivähdin siellä hetkisen. Mitä sinulle nyt muuta kuuluu?" puheli rouva Saarinen ottaessaan päällysvaatteitaan, ja samalla hän katsoi Lailaan hyvin merkitsevästi ja ikäänkuin säälien.
"Insinööri on varmaan vieraansa kanssa mennyt… vai olivatko he…?" kysäisi hän samalla.
"Tapasin heidät. Tulin esitellyksi herra Hirvelle", vastasi Laila.
"Sepä oli hauskaa. Hän on minun mieheni ja sinun miehesi vanhoja tuttavia. Erittäin hieno ja sivistynyt mies… Harvoin näkeekään hänen laistaan. Hän tuli jo eilen, on ollut meillä yötäkin… Tule nyt, Laila… menemme tänne minun huoneeseeni."
Kun he ehtivät rouvan huoneeseen ja ovi oli pantu kiinni, ratkesi Laila itkemään.
"Kuinka on siis? Onko kuitenkin perää siinä, josta olen miestäsi epäillyt?"
Laila yhä itki.
"Voihan olla… ja toivotaan, ettei tauti sentään ole sinuun tarttunut…"
"Enhän tiedä mitään varmasti, luulen vain niin. En ole hänessä mitään näkyväistä vikaa huomannut, mutta kaikkihan viittaa siihen… Juuri tämä epätietoisuus se tekee minut aivan mielipuoleksi… Kun en uskalla häneltä sitä suoraan kysyä…"
"Pelkäätkö sinä sitten häntä?"