"En pelkääkään, mutta kun hän nyt on nähnyt, että olen erilainen, on hän tullut niin synkäksi, ettei puhu minulle monta sanaa…"
"Niin, niin… siinähän se juuri nyt on… semmoisiksi umpimielisiksihän ne tulevat kaikki, joilla sellainen tauti on… Ainakin kertoi herra Hirvi, hänen ylioppilastoverinsa, että hurjasti se mies oli Helsingissä elänyt, niin etten minä ensinkään ihmettelisi, jos pelkoni olisikin oikeutettu."
"En voi elää hänen kanssansa yhdessä ennenkuin saan varmuuden!" sanoi
Laila hetken kuluttua, kasvoillaan päättäväinen ilme.
"Mitä olet päättänyt tehdä?" Ja rouva Saarisen äänessä oli osanottoa ja myötätuntoisuutta.
"On minulla omat aikeeni, joista kyllä kerron sinulle, parhaalle ystävättärelleni. Sillä lailla pääsen varmuuteen."
"Ethän ole kertonut epäilyksistäsi ja aikeistasi muille kuin minulle…?" tiedusteli rouva Saarinen.
"En missään nimessä… Kuinka niin?"
"Ilman vain. Muistui mieleeni, mitä neiti Saksinen sanoi Joukolassa käyntinsä johdosta…"
"Mitä hän kertoi?"
"Hän sanoi, ettet sinä ollut ensinkään sopiva vaimo Jouolle. Jouko on rakkautta janoava, suurihenkinen runoilija, joka pian palaa loppuun — tai jotain sellaista hän puhui."