"Vai niin hän sanoi! Hän näyttikin olevan miesväkeen erittäin ihastunut, ja senhän kuuli hänen puheistaankin…"
"Niin. Ja sitten niin olevinaan kun on. Luulee ymmärtävänsä kaikki asiat paremmin kuin kaikki muut yhteensä. Kuinkahan mallikelpoinen aviovaimo hänestä olisi tullut!"
He nauroivat molemmin sille.
Kahvia juotaessa rouva Saarinen selitti:
"Omasta kokemuksestani tiedän paljon. Ensi aikoina, kun olimme naimisissa, piti insinööri tapanaan palata silloin tällöin aika hiprakassa kotia. Menipä niinkin pitkälle, että kuljetti kotiin väkijuomia. Ensin pyysin häntä siivolla, rukouksilla ja kyynelillä, mutta eihän siitä ollut apua… Mutta kun minä sitten kerran… oli pimeä syysyö… pehmitin hänet oikein täydellä todella ja lupasin antaa vielä enemmän, jos vielä kerrankaan sattuu, että hän humalassa tulee kotia, ja jos kuulen, että hän matkoillaankaan on ryypännyt… Silloin emme vielä asuneet tässä kaupungissa. Siitä asti hän on ollut aivan raitis… ja nythän hän kuuluukin raittiusseuraan… Kerron tämän vain, jotta kuulisit, että kyllä niitä on minullakin ollut suruja ja kokemuksia…"
Vai sillä lailla oli Cecilia kuranssannut miestään!
"Ja minä uskon, että kun vaimossa vain on pontta, niin kyllä täytyy miehen totella", sanoi hän vielä lisäksi, kun Laila ei vastannut mitään.
Lailan tuli melkein sääli insinööriparkaa, joka näytti niin peräti siivolta mieheltä.
"Minä olen kuullut monen vaimon sanovan, ettei siitä ole apua, kun kovuudella juoppoja kohtelee, — että parempi on passata niitä ja koettaa tehdä niille mieliksi; mutta sitä minä en usko…"
"Niitähän on niin monenlaisia miehiäkin… eikä taida olla monta niin rohkeaa naista kuin sinä olet, Cecilia", arveli Laila.