Rouva Saarinen innostui selittämään:
"Kaikki juopot ovat arkoja, sillä heillä on paha omatunto. Minä muistan, kun asuimme naapurikaupungissa ja meillä oli naapurina eräs työmies vaimoineen. He olivat lapsettomia, ja miehen oli tapana kuljettaa juomaveikkojaan kotia mellastamaan. Hänen vaimonsa oli peräti siivo ja hiljainen ihminen, ja hän kärsi tuosta juoppojen loilotuksesta aivan että oli nääntyä. Kerran hän puhui minulle huolistaan. Lupasin auttaa. Kun juopot seuraavalla kerralla kokoontuivat juomaan ja korttia pieksämään ja olivat päässeet parhaaseen vauhtiin, niin silloin minä sisälle… Joka ainoa pullo ensiksi uunin kylkeen säpäleiksi ja joka ainoa mies ulos ovesta, isäntäkin… He hämmästyivät kaikki niin, etteivät sanaa vastaan sanoneet…"
"On sinulla ollut rohkeutta, rakas Cecilia", ihmetteli Laila. "Ei suinkaan kukaan muu nainen olisi uskaltanut mennä juopuneitten miesten kimppuun."
"Senvuoksi minä tiedänkin, että kovasta on kuria juopoille… olkoot niin miehiä kuin ovat…"
"Saattaa niin olla. En ole koskaan juomarin parissa ollut."
"Oletko aivan varma miehesi suhteen?"
"Olen. En usko hänen enää koskaan lankeavan."
Laila sanoi sen varmasti.
Näytti kuin rouva Saarisella olisi siihen jotakin sanomista, mutta hän ei kuitenkaan virkkanut mitään.
Hetken kuluttua Laila sanoi: