Tuossa olivat pöydällä hänen kirjoitusvehkeensä, sikaarilaatikko ja avonainen kirja: "Hamlet". Laila selaili sitä, ja vähäväliä hän silmäili kadulle, josta oli usein nähnyt Jouon kävelevän. Aavistikohan Jouko, mitä Laila hänestä ajatteli ja mitä oli puhellut hänestä rouva Saarisen kanssa?
Mahdotonta!
Sillä Lailasta tuntui, että semmoisista asioista, joista he puhuivat, eivät muut puhuneet, eikä Jouko voinut mitenkään arvata, mistä Laila häntä epäili. Tietysti hän uskoi, että Lailan aika meni arpajaispuuhissa. Muustahan ei nyt enää puhuttukaan.
Ja jos Jouko tiesi, niin sitä parempi!
Kyllä hän, Laila, jo oli muutenkin katunut kauppojaan, miehelään menemistänsä. Ensiksikin häntä harmitti se, että heidän täytyi elää näin ahtaalla, niukasti, tämmöisten vanhojen huonekalujen ympäröiminä! Taivas tiesi, mistä ne olivat lähtöisin ja kuinka hirveiden ihmisten omia ne ennen olivat olleet! Hänen tyytymättömyytensä kotiinsa kasvoi joka kerta kun hän näki, miten muilla oli. Uudet kiiltävät huonekalut, taidemaalauksia seinillä, ja pöydillä kipsisiä kuvia… ja monta suurta valoisaa huonetta niinkuin Saarisellakin…
Nyt oli häntä alkanut sekin kaduttaa, että ollenkaan meni Jouolle! Ei ollut tullut silloin ajatelleeksi sen pitemmälle, ei juuri oikeastaan mitään. Ei mitään muuta kuin päästä vaimoksi semmoiselle miehelle, jolla oli hyvä nimi ja josta toivottiin paljon. Ja josta ihmiset sanoivat, että hän oli suurilahjainen ja etevä…
Mutta eipä nyt enää kukaan puhunut hänen etevyydestään eikä hänen lahjoistaan! Ei puolta sanaa yksikään ihminen! Ei kukaan enää puhunut edes hänen entisistä teoksistaankaan.
Toista olisi ollut mennä Helsinkiin lukujaan jatkamaan, tulla maisteriksi ja oppineeksi naiseksi! Varsinkin kun oli varoja niinkuin hänellä oli…
Ja jos nyt vielä olisivat totta kaikki luulot ja epäilykset… niin… niin… ei yhtään päivää hän rupeaisi elämään semmoisen miehen kanssa…
Onpa kaunista mennä miehelään ja jättää suuri perintönsä ottamatta…