Jouon ääni vähän värähti, ja kun Laila katsoi häntä, huomasi hän, että hänen kasvonsa olivat hirveän kalpeat ja että silmäluomet punoittivat ikäänkuin kylmän tuulen puremina. Huolettomasti hän heitti yltään palttoon ja retkahti istumaan keinutuoliinsa.
Laila ei kysynyt mitään, eikä Joukokaan puhunut yhtään sanaa koko iltana.
Mutta kun Laila seuraavana aamuna heräsi, istui Jouko jo puettuna kirjoituspöytänsä luona ja näytti kirjoittavan jotakin tavattoman kiireisesti.
7.
Seuraavina päivinä Laila ja Jouko tapasivat toisiaan vain milloin sattui. Jouko oli usein öisin poissa, eikä Laila tiedustellut, missä hän viipyi. Väsyneen ja kärsineen näköinen hän oli, ja hänen suuret siniset silmänsä olivat ikäänkuin yhä isonneet ja tummat juovat niiden alla käyneet vielä tummemmiksi.
Laila oli päättänyt lähteä vasta sitten kun suuret arpajaiset olisivat ohi, sillä hän tahtoi välttämättömästi olla niissä mukana.
Eräänä aamuna, kun Jouko lähti toimistoon ja Laila vielä virui vuoteellaan, sillä hän oli vasta jälkeen puolen yön palannut näytelmäharjoituksista, sanoi Jouko:
"Eikö sinulla enää ole mitään minulle sanomista?"
Laila ei vastannut.
"Minä tiesin, että näin käypi…"