Kyllä niin taitavat olla.

On ollut joitakuita hetkiä, joina irvistelevä epätoivo on vienyt minut kuilun partaalle, ja olen ollut siihen syöksymässä. Onko se ollut oman onnettoman elämäni syy, vai onko arpia kasvatuksessani, luonteessani? Äidin rakkautta en ole koskaan tuntenut, ja se, mitä itse olen rakastanut, on ollut yhtä huonoa, huonompaakin kuin minä itse.

Mutta jospa voisin vielä päästä kymmenen vuotta takaisin elämässäni ja näkisin maailman näillä silmillä, niin kyllä tietäisin… kyllä tietäisin elää ja olla ja heittää maailmalle karvaita paloja… samoin kuin maailmakin on minulle heittänyt.

Minulla on nyt konttoristin paikka pääkaupungissa. Mieheni karkaamisen jälkeen olen tämän paikan hankkinut, sillä minulla on onneksi kaunis käsiala ja melkoinen laskukyky.

Niin, mieheni! Minä puhun hänestä kuin omasta miehestäni!

Kauheaa! Jumala kostakoon hänelle! Kärsiköön helvetin tuskia lopun elämänsä ajan!

Olin ollut täällä Helsingissä. En ollut oikeastaan mihinkään ryhtynyt. Tahdoin jäähdyttää surujani, tahdoin nauttia kaikesta kauniista ja ihanasta. Aatteita minulla tuntui olevan, mutta en ollut niitä vielä ryhtynyt toteuttamaan.

En ollut koskaan nähnyt niin kaunista, niin ryhdikästä ja niin siroa miestä kuin Hirvi oli. Hän saattoi kerrassaan lumota minut. Ja sen hän tekikin, sillä minä suostuin hänen vaimokseen.

Toisen kerran siis jo seisoin vihillä. Hauskaa oli meidän elämämme ensi kuukausina. Sitä loistoa, sitä iloa,, niitä kemuja!

Oh!