Tämä puoli vuotta on kulunut niin hiljaisuudessa, ettei mitään merkillepantavaa ole tapahtunut elämässäni. Yksin olenkin enimmäkseen ollut. Eikä minulla ole juuri ketään tuttavaakaan. Olen oppinut säästäväksi ja koonnut palkastani vanhan päivän varaa. Iltaisin olen kirjoitellut, olen suunnittelemassa murhenäytelmää, johon kokoan kaiken kokemukseni ja pettymykseni. Se saattaa kauhistaa ihmisiä, mutta minä en voi olla sanomatta totuutta…
Kun tänä aamuna menin työhöni konttoriin, niin kenenkä tapaan
Fabianinkadun kulmassa?
Neiti Aurora Saksisen, joka nykyään on opettajana täällä Helsingissä.
Hän ei ole sanottavasti muuttunut näinä viitenä, kuutena vuotena, joina en ole häntä nähnyt. Hänen kiviset kasvonsa näyttävät paremminkin pehmeämmiltä, eivätkä hänen pienet harmaat silmänsäkään ole käyneet vihaisemmiksi.
Hän tunsi minut jo kaukaa. Sanoi hakeneensa minua täältä pääkaupungista vaikka mistä, mutta ei ollut kukaan tiennyt… rouva Hirveä…
"Ei nimeni ole Hirvi. Haettuani eron karanneesta miehestäni olen ottanut syntymäkotini nimen…"
"Koskenkorva siis… jos oikein muistan?"
"Aivan oikein."
"Et sinä juuri ole muuttunut paljoakaan sitten viime näkemän, hyvä Laila. Olet ehkä kalpeampi, mutta näytät paljon varmemmalta kuin ennen."
"Niin. Sellaista on ihmiselämä. Onnettomuutta hautaan asti", sanoin, kun hän näytti niin kysyvästi tuijottavan minuun.