"Laila parka…!"
Hän näytti kauhean totiselta ja surulliselta.
"Oletko kovina koettelemuksen hetkinä muistanut Jumalaasi? Oletko tullut syntiesi tuntoon? Etkö ole hakenut lohdutusta Häneltä, jolta se tulee, pettämätön ja varma? Ja oletko valmistautunut iankaikkisuudelle?…"
Minä en vastannut mitään, mutta en voinut katsoa häntä suoraan silmiin enkä hänen totisiin kasvoihinsa.
"Laila, Laila, Jumala hakee sinua! Koettelemuksesi ovat vain Jumalan sallimia, että lähestyisit taivaallista ylkää…"
Mutta kun meillä oli kiire kummallakin, sanoi hän illalla käyvänsä minua tervehtimässä.
Illalla hän sitten tulikin.
Hän kertoi ensin omasta elämästään näiltä kuluneilta vuosilta. Eksyksissä oli hänkin elänyt ennenkuin käsitti taivaallisen isän rakkauden. Kuollutta oli ollut hänen uskonsa ja teeskentelyä hänen hurskautensa. Sydän, syntinen ja paha, oli muuttumaton. Mutta Jumala ei ollut häntä hylännyt, vaikka hänen rukouksensa Herransa tykö olivat olleet laimeita ja huonoja. Herra herätti hänet syntinsä tuntoon, ja hän sai uuden sydämen ja mielen.
"Tiedätkö, kuinka ihanaa on elää iankaikkisuutta varten? Mitä on tämä lyhyt, pian päättyvä maallinen vaelluksemme? Se on valmistautumista iankaikkisuudelle. Jumalan sormi koskettelee ihmisraukkain sieluja, jotka aikain alusta luotiin ikävöimään, mutta ihmiset eivät kallista korvaansa sille äänelle, joka on Jumalasta, vaan elävät oman syntisen sydämensä haluja noudatellen. Eikä yksikään saa rauhaa sillä tiellä. Jumala on katsonut omaksi lapsekseen sinutkin, Laila. Niin monen kovan koettelemuksen kautta on Hän sinua kuljettanut, että sinun…"
"Minut on Jumala hylännyt, samoin kuin ihmisetkin…"