"Laila, Laila! Kuinka kova sinun sydämesi on! Kuinka katkera on mielesi!"
"Niin onkin. Kova on tehnyt minusta kovan."
"Oletko sitten itse aina ollut pehmeä? Oletko aina menetellyt omantuntosi mukaan?"
"Olen tehnyt aina sen, jonka olen uskonut oikeaksi…"
Hän oli hetken vaiti, sanoi sitten:
"Erehtynyt olet. Ihminen ei kykene omin voiminsa auttamaan itseään eikä muita. Eikä mikään työ, olkoon sen tarkoitus kuinka hyvä tahansa, vie oikeaan voittoon ilman Jumalan pelkoa… Oletko koskaan, rakas ystäväni, rukoillut Jumalalta voimia suurissa suruissasi? Etkö ole tullut ajatelleeksi, että sinä tarvitsit niin suuria suruja ja kovia koettelemuksia… jotta sydämesi pehmiäisi ja sinä tulisit näkemään, kuinka Herra tahtoo sinua kaukaa luoksensa?"
"En ole sitä ajatellut…"
"Et ole muistanut taivaallista ystävääsi, jonka rakkaus ei koskaan sammu…."
Hän selitti minulle kauan ja hartaasti. Hän kuvaili tämän syntisen, surkean maailman elämää ja lyhyttä ihmiseloa. Hän puhui sitten helvetin tuskista, iankaikkisesta kadotuksesta, ja lopuksi taivaan ilosta, johon kaikki totiset kristityt pääsevät.
Kuuntelin hänen puheitaan, mutta välistä ajatukseni harhailivat aivan muissa asioissa. Oli muutamia hetkiä, jolloin luulin, että neiti Saksinen oli jotenkin joutunut mielenvikaan uskonnollisen herätyksen takia.