Hän on käynyt täällä luonani melkein joka ilta, aina puhuen Jumalasta, ihmisen syntisyydestä ja kovakorvaisuudesta ja iankaikkisesta piinasta, johon uskottomat sielut joutuvat. Olen käynyt hänen koulullaan, missä hän joka lauantai-ilta pitää selityksiä kaikille, jotka tahtovat kuunnella häntä. Oikeastaan ei minulla ole ollut halua mennä hänen puheitaan kuulemaan, sillä en voi niitä käsittää, eivätkä ne sulata minun sydäntäni. Mutta en ole tahtonut loukata häntä poissaolollanikaan, sillä uskonhan kuitenkin, että hänen tarkoituksensa on hyvä ja että hänen uskonsa on järkähtämätön.
Usein iltaisin, kun olen palannut hänen seuroistaan, joissa näyttää olevan joka kerta yhä enemmän ihmisiä, olen ihmetellyt, mistä hän on saanut tuon varmuuden iankaikkisesta elämästä. Ja vaikka tunnen, että hän on oikeassa, että ihmisen täytyykin elää ja olla kuten hän neuvoo, ennenkuin ikuisen ilon perijäksi pääsee, en sittenkään lämpene enkä tunne sitä iäisyyden janoa, jonka hän saa pystymään kuulijoihinsa. Se johtuu kai siitä, että minä en pelkää kuolemaa enkä vielä tahtoisikaan kuolla. Minun pitää vielä saada toteutumaan paljon, saada käyttää kykyäni niinkuin itse tahdon. Sillä minusta tuntuu, että nyt vasta alankin elää, nyt vasta on itsetietoisuuteni herännyt.
Työvoimaa ja työkykyäkin hänellä näyttää olevan. Mutta saapiko hän kaiken tuon voiman Jumalalta? Hän on osallisena kaikissa mahdollisissa hyväntekeväisyyslaitoksissa. Hän on raittiusseuran parhaita jäseniä, harrastaa langenneiden naisten pelastamista, on orpolasten ystävä ja ties mitä kaikkea. Raskaan opettajatoimensa ohella hän ehtii kaikkeen ja muistaa kaikkia. Eikä hän koskaan näytä väsyneeltä, on aina laupiaan iloinen ja puhuu aina tulevasta, onnellisesta, ikuisesta elämästä.
Minä olen kaikelle tuommoiselle välinpitämätön. Hoitakoon kukin itsensä. Juoppo juokoon itsensä kuoliaaksi, kun valtiomme hyvällä omallatunnolla kerran antaa valmistaa ja myydä myrkkyään. Langetkoot naiset… se kai on maailman menoa, jolle ei mitään voi…
En ainakaan minä tunne tarvetta pelastamaan, ja jos tunnenkin, niin enhän kuitenkaan voi ihmeitä aikaan saada, minä enempää kuin muutkaan. Ja sitäpaitsihan olen muutenkin tahtonut pysyä poissa julkisista paikoista ainakin jonkun aikaa. Ja sitten esiintyä kuin salama, sattuvana ja repivänä!
Eräänä iltana, kun palasimme raittiusiltamasta Koiton huoneistosta ja matkamme sattui yhtäänne, sanoi hän:
"Sinä näytät niin kovin välinpitämättömältä näistä raittiusiltamistakin!"
"Ja kuitenkin vihaan viinaa sisimmästä sydämestäni…"
"Kun ajattelen niitä satoja ja tuhansia raukkoja, jotka juovuksissa joutuvat iankaikkisuuteen, kauhistaa minua, että tahdon pyörtyä. Ei mikään ole liian suuri uhraus raittiustyölle, ei mikään jalompaa kuin pelastaa onnettomia väärältä tieltä. Ne, jotka eivät sitä tee, vaikka voisivat, ne tahallaan ottavat päällensä vaivan ja kirouksen. Mikset voisi sinäkin, Laila, innokkaammin ruveta raittiusasiaa ajamaan? Ajattele niitä onnettomia, jotka suoraa päätä menevät kadotukseen…"
"Emmehän me naiset mitään voi…"