"Sinä heikkouskoinen! Me voimme paljon, ja meidän työllämme on siunausta, sillä Jumala on kanssamme. Oletko ajatellut onnettoman miesvainajasi kamalaa kohtaloa… juovuksissa syöstä junan alle ja ruhjoutua…! Eivätkö sinun tuntosi tuskat ole veriset ja hirveät?… Etkö ole ajatellut, että hän meni suoraan helvettiin, heräämätön, uskoton mies?"
Kun en siihen mitään vastannut, sanoi hän:
"Kuinka kovin paatunut sydämesi on, Laila! Eikö tuntosi sano, että se oli sinunkin syysi…?"
"Minunko…?"
"Sinä olit aikonut hänet pelastaa, ja kuitenkin jätit hänet oman onnensa nojaan…"
"On siinä muidenkin syitä, jos minunkin. Koetinhan minkä kykenin."
Kun erosimme ja hyvästelimme, virkkoi hän painavasti:
"Minä uskon, että tuntosi kerran herää… ja olkoon Jumala silloin armollinen sinulle…"
Minua alkoivat jo muutenkin väsyttää hänen saarnansa, ja tuon illan jälkeen en enää viitsinyt mennä kuuntelemaan niitä. Istuin kamarissani sommitellen näytelmääni. Mutta siitä ei näyttänyt tulevan niin hyvää kuin olisin tahtonut. Pyyhin pois ja kirjoitin uudelleen. Mutta aina se vain tuntui ontuvalta…
Minua oli taas alkanut vaivata unettomuus, ja kauheat näyt kiusasivat minua silloinkin, kun sain unta. Lääkäri selitti hermostoni olevan tavattomasti ärryksissä. Minun tarvitsi olla aivan rauhassa, sekä sielun että ruumiin levossa…