Useana yönä olin nähnyt Jouon unissani!
Kauheaa oli nähdä häntä. Hän oli aivan palttinan kalpea, yllään pitkä musta kaapu. Silmät olivat vajonneet syvälle päähän, ja katse ilmaisi tuskaa niin suurta, niin rajatonta. Tuntui kuin sydämeni halkeaisi, kun hän katsoi minuun. Mutta hän ei puhunut mitään, vaikka kyllä näin huulten liikkuvan…
Eräänä yönä, kun pääsin nukkumaan, hän taas tuli unimaailmaani. Ja nyt hän puhui, niin että helposti kuulin. Hirveätä, minkä näköinen hän oli!
"Minähän olen sinun unimaailmasi sulho… olethan itse sanonut", virkkoi hän, ja silloin heräsin omaan huutooni, sillä hänen äänensä kammoksutti.
Seuraavana päivänä paiskasin tuleen vanhan muistikirjani, johon olin Jouon kuoltua kirjoitellut haaveitani. Samaa tietä sai mennä "Jouon kertomuskin".
Nyt luulin päässeeni rauhaan, kun olin hävittänyt viimeisenkin muiston hänestä. Mutta hermostoni ärtyi yhä enemmän, ja vaikka nautin kaikkia mahdollisia lääkkeitä, en saanut öillä unta.
Merkillisintä oli, että minua alkoi yksin ollessa pelottaa, vaikka ennen olin tuntenut suurinta nautintoa saadessani yksin mietiskellä. Välisti en tohtinut sammuttaa lamppua koko yönä, vaan annoin palaa, kunnes aamu alkoi koittaa.
Useana päivänä minun oli pakko olla poissa konttoristakin.
8.
On taas pian joulu.