Niin. Entinen muistikirjani on tuhkana, eikä tässä nykyisessä ole vielä montakaan kirjoitettua lehteä.
Minua on oikein kaduttanut, että poltin muistoni. Olisivat ne saaneet olla tallella, muistona nuoruuteni päiviltä, sillä kyllä ne lopultakin taitavat olla elämäni ihanimpia.
Sairauteni aikana, jota kesti viikon päivät, kävi neiti Saksinen luonani joka ilta. Hän haasteli aina siitä uskostaan, haudantakaisesta elämästä ja kristityn ilosta kuoleman jälkeen. Hän veti esiin syntisyyteni ja osoitti, kuinka kiinni vielä olin elämässä ja turhassa maailmassa viittasi tietä helvettiin, ellen uskolla omistanut Jeesusta Kristusta…
Vaikka tunsin ja tiesin, että hän on oikeassa, en sittenkään saanut täyttä vakaumusta hänen puheistaan, ja vaikka uskoin hänen hyvään sydämeensä ja siihen, että hän rakkaudesta minuun puhui, en tuntenut mitään parantumisen tarvetta.
Eräänä iltana hän alkoi puhua minulle äitivainajastani. Silloin itkin, itkin niin… itkin omaa onnetonta ja ilotonta elämääni…
"Jos kuolema nyt tulisi! Kuinka olisit valmis lähtemään Herran kasvojen eteen?" kysyi hän itkiessäni.
"Mitä minä sitten olen tehnyt, että minua näin piinaat ja pelottelet kuolemalla?… En minä kuitenkaan tämän paremmaksi tule."
Silloin hän jätti minut rauhaan, ja seuraavana päivänä jo kykeninkin työhöni. Lääkäri on kyllä käskenyt minun olla hyvin varovainen, sillä terveyteni on heikko ja hermostoni herkkä. Kuitenkin tunnun jo melko pirteältä; voimattomuus tosin vaivaa vähän iltaisin.
Niin. Joulu lähestyy. Joulu! Muistan sen joulun, jolloin tutustuin
Joukoon…
Kyllä se muisto on sittenkin kaikkein ihanin, kaikkein suloisin. Olin niin nuori ja toivova. Ja Jouko oli lämmin ja runollinen…