Voi, ettei sokea ihmislapsi näe päivääkään tulevaisuuteensa!
Minulle on nyt juuri näinä päivinä tullut niin kaipaava ikävä sinne tuttuun kotikylään. Tahtoisin vielä viettää jouluani entisessä lapsuuteni kodissa. Ovathan siellä kuitenkin lapsuuteni rakkaimmat muistot — ja siellä lepäävät rakkaimmat omaiseni…
Olen nyt kirjoittanut aikeestani siskolleni, joka on emäntänä
Koskenkorvassa. Odotan jännittyneesti, mitä hän vastaa…
Tietysti he ovat kuulleet, mihin tilaan olen joutunut: että koko omaisuuteni on mennyt parissa vuodessa tuhlarin käsissä, että olen joutunut köyhäksi ja jäänyt orvoksi. Ylpeyteni ei kyllä sallisi minun mennä heidän luokseen, mutta onhan minulla säästöjä, joilla voin heille maksaa oloni. Hirveän alentavalta tuntuu mennä köyhänä takaisin siihen kotiin, josta rikkaana on lähtenyt. Mutta enhän ollut itse omaisuuttani hävittänyt.
Mutta Kaisa sanoo varmaankin:
"Kuka käski sinun vielä toisen kerran istua herran kelkkaan, kun kerran yhdestä pääsit erillesi!"
Olen aivan varma, että hän niin sanoo. Siksi raaka ja sivistymätön hän on. Hän osaa kyllä pilkata köyhempiä, senhän kuulin jo lapsena!
Kun nyt tarkemmin ajattelen, olisi minun pitänyt erikseen kirjeessäni mainita, etten pyri heidän vieraakseen, vaan aion maksaa olostani. Ja onhan mahdollista, että he pelkäävät saavansa minut kokonaan elätettäväksensä. On hyvinkin mahdollista, sillä sellaiset ihmiset kuin Kaisa ja hänen miehensä, jotka elävät ainoastaan tavaraa kerätäkseen, kauhistuvat pienimpiäkin menoja.
Tänään viimeistään olisi vastauksen pitänyt ehtiä, mutta sitäpä ei kuulu.
Vihdoin tuli, viikkoa ennen joulua. Sen oli sisar Kaisa kirjoittanut: